Tiedän etten ole kirjoittanut aikoihin, mutta paljon on tapahtunut korvien välissä sillä välin. Olen taistellut herkkujen kanssa - ja se taistelu tuntuu samalta kuin yrittäisi tapella tuulimyllyjä vastaan. Olen ruoskinut itseäni yhdestäkin suklaapatukasta, tietenkin, koska se on herkku. Olen todennutkin että täyskieltäytyminen ei toimi - toivon ja pyrin edelleen pääsemään siihen, että jossain vaiheessa pidän herkkupäiviä, en herkuttomia päiviä. Mutta siihenkin on vielä matkaa, ja olenkin oivaltanut nyt jotain paljon tärkeämpää kuin sen, kuinka monta herkkupäivää voi tai saa pitää.
Olen kuulunut keväästä asti Jenny ja läskimyytinmurtajat -facebookryhmään. Olen lueskellut niitä juttuja, mutta nyt vasta korvieni välissä on oikeasti alkanut tapahtumaan jotakin konkreettista. Olen ystävilleni purkanut sitä, miten ahdistaa olla lihava, miten suuri ongelma syöminen on ja tuntuu, että korvien välissä ei mitään muuta olekaan kuin vikaa. Välillä syöminen ottaa ylivallan kaikesta, en kykene kontrolloimaan hommaa yhtään ja lyön itseäni maahan, koska minulla ei ole tahdonvoimaa ja itsekuria, jota ystävänikin välillä ratkaisuksi tarjoaa.
Kuitenkin tuon ryhmän kautta päädyin lukemaan ryhmässä vaikuttavan ravitsemusterapeutin Patrik Borgin blogia
Pöperöproffa, ja sitä luettuani eilen monta tuntia muistin kirjan, jonka ostin pari kesää sitten. Kävin sen kaivamassa kotiin päästyäni hyllyn perukoilta, ja luinkin sitä keskellä yötä puolet samantien. Iloinen yllätys oli se mitä muistinkin - kyseessä oli Patrik Borgin kirja, jota en ollut koskaan lukenut, vaikka sen olin laihdutusinnostuksissani joskus ostanut, mutta se innostus laski kuin lehmän häntä kuukauden jälkeen. Mutta nyt, luettuani jo blogia, on kirjan lukeminen ollut vain lisäboostia samoihin asioihin. Luulen, että aikaisemmin kirjan lukemisesta ei olisi ollut edes mitään hyötyä.
Ydinajatukseni ovat alkaneet pikkuhiljaa muuttua koko laihtumisen ajatuksen suhteen. Minulla on edelleen takaraivossa vinoutunut ajatus siitä, että laihana ja hoikkana on kaikki paremmin. Eräs mies minulle sanoi, että ihailee itseluottamustani, mutta sen jälkeen rupesin miettimään onko minulla edes sellaista? En koe kelpaavani tällaisena mihinkään tai kenellekään - häpeän itseäni välillä niin, etteivät sanat edes riitä. Ajatuksissani laihana minun tai kenenkään muunkaan ei tarvitsisi enää hävetä minua, minulla olisi parisuhde (jonka edellisen loppuminen ei tosin liittynyt millään lailla ulkonäköön, vaan vain ja ainoastaan käytännön asioihin ja elämäntilanteisiin), vaikka tavallaan tiedän ettei se asia liity tai vaikuta siihen tai mihinkään muuhunkaan. Silti mielessäni on pahaa ja väärin olla lihava, koska mediassakin tuomitaan lihavat. Huomaan katsovani muita ihmisiä joskus pahalla silmällä ja miettien, että tuollakin olisi tiputettavaa. Uskon, että siinä peilaan vain ja ainoastaan sitä pahaa oloa, mikä itselläni on omasta ulkonäöstäni, vaikka peitän sen ilmeisesti äärimmäisen hyvin. Uskallan kuitenkin mennä ja tulla mihin huvittaa, uskallan tanssia yksin baarin tanssilattialla enkä suostu ylikäveltäväksi.
Ryhmässä on viime aikoina puhuttu paljonkin siitä, että pitäisi lopettaa laihduttaminen. Puhuin asiasta äitinikin kanssa, hänellä on paljon käytännön kokemusta laihduttamisesta ja etenkin sen epäonnistumisesta, joten voin ottaa oppia hänen kokemuksistaan. Laihduttaminen on sitä, että tehdään jotain asiaa jonkin tietty aika, sitten lopetetaan se ja palataan vanhoihin tapoihin, ja sitten äkkiä huomaakin lihonneensa kaikki takaisin. Kuinka paljon siitä saa hyvää oloa pitkällä aikavälillä? Sitä hyvää oloa pitkällä aikavälillä olisikin tarkoitus lähteä metsästämään, ja päästä eroon vinoutuneista ajatuksista laihuudesta: utopiasta että laihana kaikki on paremmin, kuten ystäväni minulle sanoi.
Olen pikkuhiljaa pääsemässä siihen, että en taida edes aloittaa laihduttamista. Joten vastaus otsikkooni on kyllä.
Luettuani kirjaa ja blogia, paikansin itselleni pari suurinta ongelmaa: ruokarytmi, ruuan määrä ja laatu, sekä tärkein eli se, että nälänsäätelyni on häiriintynyt, enkä tunne nälkää niinkuin normaalit ihmiset, mikä altistaa epäsäännölliselle syömiselle ja ahmimiskohtauksille ja hirveälle himolle herkkuja kohtaan. Päässäni ei olekaan niin pahasti vikaa mitä kuvittelin, vaan syy on suurimmaksi osaksi fysiologinen (mikä biologina on jollain tavalla helpottavaa). Totta kai ongelma erikseen on se, että pääsen eroon lihomisen pelosta, laihuuden utopiasta ja siitä, että sallin itselleni asioita ja niitä herkkujakin. Omat haasteensa tuo totta kai opiskelijaelämän haasteet ja rahan vähyys jo mietittäessä ruokavaliota on iso haaste. Rahaa ei sitten olekaan esimerkiksi liikuntaharrastuksiin jotka maksavat (esim. salijäsenyys tai ryhmäliikunnat) kun asiaa pitemmällä tähtäimellä katsoo siihen asti, että liikuntaa olisi mielekästä alkaa harrastamaan.
Onneksi tästä on vain tie ylöspäin, nyt kun olen oikeasti alkanut miettimään asiaa. Luen kirjan loppuun, alan miettimään miten lähden korjaamaan asiaa ja sitten palailen asiaan tälläkin saralla - sen tiedän että tästä on tulossa pitkä ja kivinen tie, ja Borg onkin kirjoittanut että tälläiset prosessit vievät vuoden jos toisenkin. Luulen että yksin tehtäessä aikaa menee vielä tuplaten.
Lukuvinkiksi siis teillekin:
Löydä tie keveään oloon, Patrik Borg, Otava 2009
