Suljin blogini muutama kuukausi sitten, koska tuntui ettei mielenterveyteni kestä enää blogia, eikä oikein mitään muutakaan. Ahdistuin siitä, miten paljon olen kirjoittanut julkiseksi sellaisia asioita, jotka ovat arkoja kuin raastinraudalla verille hangattu iho. Ahdistuin siitä, miten julkiseksi asetettu prosessini ei etene, vaan kamppailen päivittäin perusasioiden kanssa ja miten paljon häpeää voi siitä syntyä, kun kovan uhon ja hyvän alun jälkeen homma tuntuu kuivuvan vain kasaan.
Nyt on heinäkuu. Meinasin kirjoittaa että kesäkuu, aika on todellakin kulunut kuin siivillä. Kuusi kokonaista kuukautta on kulunut siitä, kun aloitin elämäntapamuutoksen. Tällä hetkellä painan piirun verran alle 100kg, eli noin viitisen kiloa enemmän kuin puoli vuotta sitten. Senttejä on saman verran kuin alussa, ellei jopa pari enemmän. Viime kerralla mitatessani en kirjoittanut niitä edes ylös, kun ahdistus alkoi puristamaan rintaa ja kyyneleet pyrkimään silmiini.
Tänä aikana olen kokenut pahaa oloa, mutta myös välähdyksiä siitä miten tahdon elää ja millaista on tuntea olonsa hyväksi. Alkuvuodesta myönsin itselleni kovan kipuilun jälkeen, että kärsin syömishäiriöstä ja että olen sairas. Kamppailin sitä ajatusta vastaan todella pitkään, koska häpesin sitä niin käsittämättömän paljon, että olen mieleltäni sairas. Se, että kärsin kaamosmasennuksesta, oli myös vaikea asia kohdata ja myöntää itselleni, vaikka asia oli ollut vuosia ilmassa. Näin kesäaikaan kaamosmasennus on helpottanut ja olo on suhteellisen normaali, ei masenna läheskään niin paljoa kuin talvisaikaan. Mutta syömisestä en pääse puusta pitkään kesäaikaankaan, vaan se on jokapäiväistä pohdintaa.
Olen ollut nyt noin viikon verran kotona käymässä, enkä ole viikkoon (!) syönyt tai ostanut sokeriherkkuja tai suolaisia herkkuja. Juhannuksena söin sipsiä samalla kun juotiin alkoholia. Kaikista oudointa on se, ettei himoa herkkuihin ole ollut, vaikka vielä samana päivänä lähtiessäni Joensuusta, söin aamulla irtokarkkeja. Olen käynyt tämän viikon aikana kolme kertaa kävelemässä parin kolmen neljän kilometrin lenkin, juoksemiseen en itselleni anna lupaa vielä pitkään aikaan. Aion olla vielä noin viikon maisemissa ja sitten palata Joensuuhun kouluhommiin. Kuitenkin paluu Joensuuhun hermostuttaa - siellä ollessa tuntuu syöminen olevan jostain syystä todella vaikeaa. En tiedä mistä tämä johtuu, onko se siitä, että kauppa on tien toisella puolella ja sinne on liian helppoa lähteä, vai siitä että kun on helpommin tylsää ja yksinäistä, purkaa sitä syömiseen? Herkuista on helpompi pysyä erossa, kun niitä ei ole eikä niitä näe - ja kun ei käy itse kaupassa. Olenkin miettinyt, että olisiko osa ongelmaa yksinäisyyden lisäksi se, että niiden ostaminen ja syöminen olisi pitkälti tapa, mikä on lauennut pahimman syömishäiriön ja ahmimiskierteen alettua Joensuuhun muutettuani. Mietin niinkin hullua ratkaisua kuin muuttoa kauemmas kaupasta, silloin houkutus tuskin olisi niin kova jatkaa tapaani.
Oli miten oli, aion jatkaa tätä niin kauan kuin sitä jatkuu, ja sitten katsoo mistä johtuu ja mitä tapahtuu, kun tilanne muuttuu. Muutokset perusarjessa tuntuvat horjuttavan hyvin helposti prosessia, jossa opettelen syömään normaalisti ja monipuolisesti. Kenttäkurssit touko-kesäkuun vaihteessa sekoittivat pakan, johon olin saanut jo vähän tolkkua pilateksella ja ruokien pyörittelyllä. Nyt sitä pakkaa kasailemaan, että se olisi tarpeeksi vahva syksyn ja kaamoksen saapuessa.
