Eräs nimeltämainitsematon Mungo-Anna kirjoitti mielipidepostauksen kehopositiivisuudesta, jonka jälkeen Iltalehden toimittaja tarttui syöttiin, kirjoitti oman juttunsa klassisella klikkiotsikolla varustettuna, mistä seurasi se, että tämä kyseinen bloggaaja pahoitti mielensä ja väitti Instagram storiesissa, että hänen sanojaan on vääristelty, vaikka kaikki on luettavissa hänen omasta tekstistään.
En tiedä onko tämä bloggaaja koskaan kuullut sitä, että kaikki mitä sanot ennen sanaa "mutta", on pelkkää paskapuhetta? Ensin hän ylistääkin kehopositiivisuuden sanomaa, mutta sitten tulee sana "MUTTA...". Hän on taidokkaasti naamioinut paheksuntansa mukahuolestuneeseen näkökulmaan. Hän käyttää laiskaa argumentaatiota ja argumentoi myös ristiin ollen ensin tuota mieltä ja sitten perustelee saman asian olevankin paha juttu. Esimerkkinä tästä silmiini osui tästä ajatus, että (tiivistettynä) on hyvä hyväksyä itsesi olit minkä kokoinen tahansa, MUTTA et silti saa tyytyä ja olla tyytyväinen, vaan sinun tulee silti treenata ja laihduttaa, koska se on ainoa keino olla terve ja tavoitteita on pakko olla, koska tyytyminen ja asioille tekemättömyys on pahasta. Terveydellisillä seikoilla perustelu ei luo erityistä sisältöä keskusteluun, vaan on pelkästään vaivattomin tapa osallistua aiheeseen, johon haluaa asiansa sanoa, vaikkei mitään uutta olekaan tarjottavana.
Terveys ei ole pelkästään fyysistä. Se on mielestäni asia, joka liian monta kertaa unohdetaan - ja näissä keskusteluissa joka kerta. Olen itse oppinut sen kantapään kautta, että henkinen terveys menee jopa fyysisenkin terveyden edelle tietyissä tilanteissa. Mitä teet täydellisellä fyysisellä keholla, jos mielesi voimavarat ovat niin loppu, ettet jaksaisi edes elää? Todella monta kertaa myös se lihavuus johtuu mielenterveyden ongelmista. Näin itselläni että monella muulla, joiden kanssa olen aiheesta puhunut. Ei se ole siis vain laiskuutta tai tyhmyyttä, jos ihminen on lihava. Henkiset voimavarat vaikuttavat niin paljon myös fyysiseen olemukseen - eikä se päde vain kehon kokoon, vaan myös koko olemukseen. Milloin loppuunpalanut, masentunut ja nuutunut ihminen voisikaan olla parhaimmillaan, kun energia kuluu vain olemassaoloon?
Kehopositiivisuus on aatteena mielestäni hyvä. Olen kuitenkin ihminen, joka ei koskaan halua ottaa kantaa tai identifioitua jonkun tietyn aatteen kannattajaksi - esimerkiksi en halua sanoa olevani feministi, vaikka raivoisasti vastustan seksismiä ja puolustan tasa-arvoa. Kehopositiivisuudelle on todennäköisesti käymässä valitettavasti sama asia kuin feminismin termille: näitä termejä julkisesti tunnustavat ihmiset leimataan helposti tietynlaisten stereotypioiden sisään. Tämänkaltainen kirjoittelu somessa ja muussa mediassa vahvistaa vastakkainasettelua: bloggaajan uhriutuessa sanojen vääristelystä ja siitä, että häntä kohti on hyökätty, syntyy vastakkainasettelu, jossa toinen puoli puolustaa bloggaajaa ja porisee keskenään kehopositiivisuuden uhkista, ja toinen puoli paheksuu ymmärtämättömyyttä mitä hoikalta valkoiselta naiselta voi olettaa ja samaan aikaan kiehuu, miten kehopositiivisuus ymmärretään aina tahallaan väärin. Kuka haluaa lusikkansa tällaiseen soppaan työntää? (Minä näköjään, kun aiheesta kirjoitan.)
Blogipostauksessa esitetty ajatus siitä, että treenattuja kehoja haukutaan, mutta ylipainoisia vain ylistetään, on täysin absurdi. Tai ajatus, että treenaamista pidettäisiin joissain piireissä huonona asiana - ja samaan hengenvetoon ihmetellään, miten "on jotenkin kummallista vartalopositiivisuuden keskellä törmätä jatkuvasti siihen ajatukseen, että joku treenaa, koska “ei ole onnellinen tai tyytyväinen itseensä ja voi huonosti”.". Niinpä, kumma juttu - jonka uskon itse johtuvan täysin siitä, millainen on oletus oikeanlaisesta elämäntavasta ja kehosta, jossa kelpaat muille, itsellesi ja yhteiskunnalle. Sitten kun tämä keho on saavutettu ja huomattu, että onnea ei voikaan saavuttaa tällä tavalla, koska on edelleen yhtä onneton, aletaan vasta etsimään todellisia keinoja, joilla omaa hyvinvointia voi parantaa, keskittyen ensin henkiseen terveyteen fyysisen puolen seuratessa mukana ennen pitkää. Sellaisen ihmisen, joka ei tätä kokemusta ole läpikäynyt, voi olla se vaikea ymmärtää. En itse ole kuitenkaan katkera vastaanvanlaisista kokemuksista, sillä kipeäkin tie opettaa paljon. Kukaan ei ole omaa treenaamisen aloittamistani tai sitä, että kehoni on muuttunut, kommentoinut negatiivisesti. Ei somessa, eikä kasvotusten. (Eikä kyllä positiivisestikaan.) Enemmän paskaa sain kuulla ylipainostani, jos jostain.
Ei se kehopositiivisuus turha aate ole, vaikka tietyn kritiikin ymmärränkin. Näitä aatteita helposti pystyy käyttämään oman mielipiteensä pönkittämisessä lyömäaseena, jos oman näkökulmansa perustaa vain johonkin tiettyyn tulokulmaan. Se, että kehopositiivisuus ihannoisi lihavuutta, on väärin. Se, että kehopositiivisuus ihannoisi laihuutta, on myös väärin. Kehopositiivisuus ei myöskään tarkoita, ettet saisi olla sairas, koska olet silti samanarvoinen kuin muut vaikka olisit sairas. Kehopositiivisuus ihannoi henkisesti kaunista ja henkisesti hyvinvoivaa ihmistä, jonka kauneus ja hehku sekä elämänilo tulevat sisältä päin - ihmisiä ja kehoja, joista yksikään ei ole huonompi kuin toinen ja jotka ovat keskenään tasa-arvoisia. Se on ajatus, jota minä tahdon kantaa sisälläni.
