7 kohdan muistilista elämäntapamuuttujalle

Olen lueskellut ympäri nettiä laihduttamiseen liittyviä tekstejä ja keskusteluja, ja olen sieltä poiminut jopa ihan hyviäkin ajatuksia niiden lihavien lynkkaamista vaativien kommenttien seasta. Olen myös pohtinut paljon omassa päässäni asioita, sekä osaa ehkä ehtinyt vähän soveltamaankin. Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa muutamia pääaajatuksia, joita itselläni on herännyt matkan aikana.

Tässä siis seitsemän oivallusta liittyen elämäntavan muuttamiseen:

Oikein syömisen sanotaan olevan helppoa, mutta useimmiten se on helpommin sanottu kuin tehty. Inspiraatio ruokien suhteen on välillä aika nollassa, ja sen lisäksi välillä ei ole rahaa ostaa mitään muuta kuin makaronia ja jauhelihaa hernemaissipaprikalla. Tai sitten väsyttää niin paljon, että syö kaikista helpointa ja nopeinta asiaa mitä käsiinsä saa, kuten pitsaa. Ja kun ei ole jaksanut syödä kunnolla koko päivänä, vituttaa ja illalla vetäisee vitutukseen suklaata tai vastaavaa. Tai ihan jos muuten vaan vituttaa, eli aina talvella kellon ympäri, tekee mieli vaan syödä. Ei kannata siis syyllistyä, vaan toimia sen mukaan mihin voimavarat riittävät, häpeä ja syyllisyys vaan pahentavat tilannetta.

Liikkuminen ei ole nautinto, mutta välttämättömyys. Ainoat urheilulajit joista edes jossain määrin pidän, ovat kävely, pilates (Youtube on pelastus!), tanssiminen (kallista) ja ratsastaminen (vielä kalliimpaa, sekä hevosille pahasti allerginen kämppis hankaloittaa). Lenkkeilykin on tökkinyt parin vuoden sisällä pahasti - ensin penikkatauti, sen helpottaminen, sitten sen paheneminen niin, että kävelykin sattuu. Mainitaan vielä talviajan heikko motivaatio lähteä luistelemaan pimeään. Mutta vaikka liikkuminen sattuu, sattuu enemmän jos ei liiku, joten aika plus miinus nolla siihen asti, että tilanne kääntyy plussalle.

Jos treenin tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, kannattaa miettiä mitä muuta muka järkevämpää sen ajan tekisi. Jos sen ajan käyttäisi sohvalla makaamiseen ja sarjojen tuijottamiseen tai puhelimen selaamiseen, on varmaan ihan selvää kumpi on hyödyllisempää, ja kummasta tulee olo, että on saanut oikeasti jotain aikaan. Paljon aikaa saa nipistettyä vastaavasta vähän turhastakin oleilusta, vaikka on olevinaan tosi kiire koko ajan. Tietysti hetkinä, kun ei oikeasti jaksa, tekee paljon parempaa se, että tuijottaa vain telkkaria, mutta sekin on helppo keino välttää treenin tekemistä pidemmän päälle (huomattu on, terveisin youtube-videoita 2h treenivaatteissa viimeksi eilen).

Ulkopuolisten tarpeettomat neuvot pitää sulkea omien korvien ulkopuolelle, ja kestää oletus että olet ihan tyhmä ja tietämätön, koska olet edelleen paksu. Muiden kommentit vaikuttavat omaan oloon luvattoman helposti. Kun kuulen joltakulta kommentteja perseen leveydestä tai siitä millä tavalla pitäisi laihduttaa, päässäni käynnistyy heti vastareaktio ja sen lisäksi itseinho huutaa kuorossa solvauksia, ja sekös vain ruokkii pahaa oloa. Kommenttien alkuperäinen tarkoitus on ilmeisesti auttaa laihtumaan, mutta se kääntyy herkästi aivan päinvastaiseksi.

Päänsisäinen puhe vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen niiin monta kertaa saanut itseni kiinni kun vähättelen itseäni, ja vaikka olenkin aika pessimistinen, koitan olla silti armollinen itselleni, koska olen kuitenkin piilopositiivinen ihminen. Päänsisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota ja koittaa kääntää se positiviisemmaksi.

Osta niitä oikean kokoisia vaatteita. Vaikka laihtuisi ja vyötärönympärys kaventuisi, ne isommat vaatteet mahtuu edelleen päälle, ja vähän iso ei ole yhtä epämukava päällä kuin liian pieni! Tätä mietin pitkään ja kuljin liian pienissä vaatteissa, mutta kun tarpeeksi kauan niin tein, päätin ostaa paremmin istuvia vaatteita, koska eihän siinä ollut mitään järkeä tuntea itseään ihan nakinkuoreksi jatkuvasti, koska ne vaatteet ovat väärän kokoisia, en minä. Ja sitä paitsi, laukut eivät jää koskaan pieneksi.

Kaikki on kiinni valinnoista. Pienet valinnat joka päivä ohjaavat prosessia suuntaan taikka toiseen - yksi päivä valitsin lettujen syönnin sijaan iltakävelyn äidin kanssa, tuli huomattavasti parempi olo ja mieli. Vaikka tilanteet eivät ole aina vastaavia, koitan pyrkiä aina siihen, josta tulee pitemmällä aikavälillä parempi olo, vaikka se vaikeaa olisikin, ja vaikka joskus valitsisikin toisin.

Oman twistinsä tietysti tuo omalla kohdallani syömishäiriö, jonka takia ajatukset harvoin ovat näinkään selkeitä taikka yksinkertaistettuja. Tämä kuitenkin taipuu itsellenikin aika hyväksi muistilistaksi! Armollisuus on lähtökohta, mutta vähän pitää silti välillä puristaa itsestään, että kulkee kohti parempaa oloa.

Ratkaisu ruokavalioprojektin ensimmäiseen osaan | RUOKAVALIOPROJEKTI

Ruoka on sellainen asia, joka herättää tunteita ja intohimoja jokaisessa ihmisessä, ja varmaan kaikilla on jokin mielipide koskien ruokaa. Ruoka on hyvää tai pahaa, lista on loputon. Toinen syö toisella tapaa kuin toinen, ja helposti ne tilanteet aiheuttavat ristiriitoja.

Aloitin ruokavalioprojektia alkuvuodesta, ja kirjoitin silloin että inhoan trendivillityksiä sun muita mitä ruokaan liittyy. Olen edelleen samalla kannalla, ja etenkin viime aikoina pinnalla ollut kasvisruokapakotus on saanut sukseni menemään ristiin kasvisruuan suhteen. Mitä enemmän siitä jauhetaan ja sitä tuputetaan, sitä kauemmin kestää että jätän lihan pois ruokavaliostani, vaikka täysin tiedänkin lihan ilmastohaitat (ja mikä olisi ainoa syy itselleni vähentää lihankäyttöä, ping sivuaineena ympäristöpolitiikka...). Sivuhuomiona maidottomuuteen liittyen (josta seuraavaksi lisää): onneksi jo maidon käytön vähentäminen tai lopettaminen vaikuttaa positiivisesti ilmastoon, melkein yhtä paljon kuin lihan pois jättäminen (lähteenä joku kirja jonka luin kirjatenttiä varten). Ehkä en vielä hätäile siis sen lihan kanssa.

Inhosin ja inhoan edelleen erityisruokavaliopakotusta, kuten kasviruokaan liittyen kävikin ilmi (:D), mutta olen joutunut nöyrtymään suolistoni edessä. Ja sen ehdoilla on mentävä jatkossakin. Ruokavalioprojektin lopputulema tässä vaiheessa onkin se, että en syö pääsääntöisesti enää muita maitotuotteita kuin juustoa ja oivariinia leivän päällä. Jugurtit, kermat ynnä muut olen korvannut maidottomilla vaihtoehdoilla, olen luopunut myös jäätelöstä haikein mielin, vaikka ihan hyviä maidottomia vaihtoehtoja sieltäkin onneksi löytyy. Vatsaoireet ovat helpottaneet melkeinpä kokonaan, hyvin harvoin niitä enää tulee (paitsi Fazer Amican ruokien jälkeen?!). Elämä on aika mukavaa ilman jatkuvaa ripulia (hyi). Kerran erehdyin syömään Spice Icen ison pehmiksen kesällä, ja sitä kaduinkin sitten huolella istuessani vessassa puoli päivää...

Jännittävin asia mikä maidottomuuteen liittyy, on se, että suomessa ihan kaikessa (melkein) on maitoa. Mitä helvettiä? Miksi?! Kävimme elokuussa äitini kanssa Berliinissä ja vietimme siellä neljä päivää. Sinä aikana kun siellä ravintoloissa söimme, en tainnut ruokaa, jossa olisi maitoa, syödä kertaakaan. Maitokulttuuri on siellä ihan erilainen, eikä tapana ole sitä tunkea joka ruokaan ja juomaan. Nautin maidottomuudesta, vaikka rasvainen ja suolainen ruoka kerryttikin useamman kilon turvotuksen (hups) ja olo oli rantapallomainen kun pääsin kotiin. (Onneksi turvotus laski muutamassa päivässä :D)

No, mutta joka tapauksessa ratkaisu edelliseen pulmaan onneksi on nyt löytynyt. Seuraavaa pulmaa olenkin tässä jo ehtinyt pohtia, ja se on se, miten saisin syötyä tarpeeksi ja tasaisesti - eli ruokarytmi ja se määrä (taas aiheena). Selkänä ongelmana on siis se, että syön liian vähän (vaikkei uskoisi). Karkeasti arvioiden peruspäivänä vedän 1000-1500 kaloreilla, joskus varmaan vähän allekin tuon tuhannen (esim. kuten tänään). Laskin joskus jollain sivustolla suurpiirteistä peruskulutustani, ja se oli muistaakseni vähän päälle 2000 kcal tällä massalla. Syön siis puolet liian vähän siitä mitä periaatteessa pitäisi syödä päästäkseni nollatilanteeseen. Viisaita ajatuksia kaivataan miten syödä viidellä kympillä viikossa joka päivä tarpeeksi. Tässäpä sitä työnsarkaa ruokavalioprojektille! Tulen varmaankin avaamaan ruokapäiväkirjaa tänne niin saan vähän kuvaa miten tämä prosessi etenee, toki tässäkin saattaa mennä aika kauan ennen kuin mitään konkreettista muutosta syntyy.

Mitä tapahtunut kymmenessä kuukaudessa?

Syksy on saapunut taas. Tämä vuosi on tuntunut menneen äkkiä, ihan huomaamatta. Tämä vuosi on kuitenkin ollut todellinen käänteentekijä.

Vuoden alussa aloitin elämäntapamuutoksen, tai niin sitä kutsuin. Oikeasti aloitin paranemisen syömishäiriöstä.

En ole syömishäiriöstä puhunut tällä puolella kovinkaan paljoa, vaikka se on hallinnut elämääni viimeiset vuodet. En, vaikka se liittyy kaikkeen, mitä elämäntapoihinikin liittyy ja on enemmän ja suurempi asia, kuin elämäntapamuutos. Se on sairaus, joka veti minut pimeyteen ja pohjalle viime keväänä, kunnes tapahtui käänne parempaan. Sitä käännettä en silloin nähnyt. Nyt vasta kun aikaa on kulunut, näen asian. Päivä päivältä selkeämmin.

Valehtelin itselleni todella pitkään. Valehtelin muille, peitin asian todella taitavasti. Mitään ongelmaa ei muka ollut, vaikka siinä se oli jatkuvasti nenän edessä monen vuoden ajan. Kehittelin itselleni syitä, miksi syöminen on hankalaa: "Olen riippuvainen sokerista", "Ansaitsen tämän palkinnoksi", ja niin edelleen, kunnes syyt loppuivat. Sitten vain söin, ilman syytä. Söin pahaan olooni, söin koska vihasin itseäni, söin koska pakenin totuutta, söin koska en halunnut myöntää itselleni ongelmaa syömisen kanssa.

Maaliskuussa olin kaikista syvimmällä syömishäiriön syövereissä, mitä olen koskaan ollut. Alkuvuodesta olin alkanut tosissani pyörittelemään ajatusta siitä, että menisin hakemaan apua syömisen ongelmiin ravitsemusterapeutille. Kuitenkaan en halunnut myöntää itselleni että minulla olisi sairaus. Häpesin itseäni ja mahdollisuutta sairauteen. En halunnut olla sairas. En, vaikka olin ja olen. Taistelin sitä vastaan kevääseen asti, kunnes loputtomalta tuntuneen kipuilun jälkeen myönsin itselleni sen, että olen sairas. Kaikki ei olekaan vain omaa syytäni, kaikki ei johdukaan siitä, että olen paska ihminen enkä hallitse itseäni niinkuin kaikki normaalit ihmiset vaivatta hallitsevat. Ulkopuolelta tulleet viestit siitä, että minulla ei ole itsekuria, olen huono ja arvoton kun en pysty syömään "oikein", olivat äärimmäisen tuhoisia sen kannalta, kuinka pitkään taistelin totuutta vastaan. Jos joku olisi tullut sanomaan, että on ihan ok ja normaalia, että on vaikeuksia, olisi voinut parantuminen käynnistyä nopeammin.

Parantuminen, sairaalle sana kuin huumetta. Kun ajattelen sitä, että olen vihdon parantumassa, saa aikaan hekumallisen olon. Pikkuhiljaa tunnen palaavani omaksi itsekseni, jonka olen kadottanut vuosien mittaan. Olen kadottanut oman luonteeni sairaudelle ja hormoneille, joiden käytön lopetin kesäkuussa viiden vuoden jälkeen (puhun siis ehkäisytarkoituksessa käytetyistä hormoneista).

Rakastun päivä päivältä kehooni yhä enemmän. Arvostan sitä enemmän ja enemmän, huomaan mihin kaikkeen se pystyy. Meinasin räjähtää ilosta huomatessani, että hauikseni erottuu ihan vähän, mutta erottuu kuitenkin. Tunnen olevani jo aika pitkällä prosessissa, mutta pelkään tulevaa samalla. Pelkään että (diagnosoimaton) ahmimishäiriöni (tai muu vastaava) kääntyy päälaelleen anoreksiaksi. Kesällä nautin ajoittain siitä, että söin vähän ja oli nälkä. Se säikäytti. Syön edelleen liian vähän, opettelen tietoisesti kymmenettä kuukautta vain syömään. Hurja elämäntapamuutos?

Olen onneksi edistynyt kymmenessä kuukaudessa hurjia harppauksia verrattuna siihen, missä mielentilassa olin viime vuoden lopulla. Olen voimaantunut, olen luhistunut, olen itkenyt ja iloinnut. Konkreettisimpia muutoksia on se, että en enää ihan joka päivä syö sipsejä, suklaata, jäätelöä tai muuta. Enää en tunne pakottavaa tarvetta ahmia itseäni ihan täyteen joka ilta, vain silloin tällöin syöminen lähtee enää lapasesta. Ruokavalio on muuttunut lähes maidottomaksi ja vatsaongelmat, joita pyrin ruokavaliokokeiluilla alkuvuodesta muuttamaan, ovat kadonneet. Oireiden tullessa pystyn melko selkeästi paikallistamaan ne tiettyihin ruoka-aineisiin, kuten nimenomaan maitotuotteisiin. Nautin liikunnasta silloin tällöin, vaikken edelleenkään sitä rakasta. Täysin omaa lajia ei ole löytynyt, mutta pilates on vakiinnuttanut paikkaansa lihaskuntotreenin kannalta. En tunne oloani enää niin musertuneeksi ja masentuneeksi koko ajan, kuin ennen tunsin suurimman osan ajasta. Olen hyväksynyt ja muuttanut ajatusmaailmaani sen suhteen, että minä itse en ole väärän kokoinen vaatteisiini, vaan vaatteet ovat väärän kokoisia minulle. Suuri oivallus, jonka ansiosta olen ostanut oikean kokoisia vaatteita, vihdoinkin ja ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen. Kaikista suurin asia on kuitenkin se, että painoni nousu on pysähtynyt. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen en ole lihonnut nyt neljään kuukauteen. Totta kai paino vaihtelee jonkin verran turvotuksen ja kuukautiskierron mukaan, mutta haitari jolla paino liikkuu, on kilon parin sisällä. Senttejä on lähtenyt vyötäröltä kesän jälkeen muutamia, vaikka painossa ei olekaan muutoksia tapahtunut. Suurin muutos onkin tapahtunut pääni sisällä. Se tuntuu sanoinkuvailemattoman hyvältä.

Olen vihdoin oikealla tiellä.

Heinäkuun mietteitä

Suljin blogini muutama kuukausi sitten, koska tuntui ettei mielenterveyteni kestä enää blogia, eikä oikein mitään muutakaan. Ahdistuin siitä, miten paljon olen kirjoittanut julkiseksi sellaisia asioita, jotka ovat arkoja kuin raastinraudalla verille hangattu iho. Ahdistuin siitä, miten julkiseksi asetettu prosessini ei etene, vaan kamppailen päivittäin perusasioiden kanssa ja miten paljon häpeää voi siitä syntyä, kun kovan uhon ja hyvän alun jälkeen homma tuntuu kuivuvan vain kasaan.

Nyt on heinäkuu. Meinasin kirjoittaa että kesäkuu, aika on todellakin kulunut kuin siivillä. Kuusi kokonaista kuukautta on kulunut siitä, kun aloitin elämäntapamuutoksen. Tällä hetkellä painan piirun verran alle 100kg, eli noin viitisen kiloa enemmän kuin puoli vuotta sitten. Senttejä on saman verran kuin alussa, ellei jopa pari enemmän. Viime kerralla mitatessani en kirjoittanut niitä edes ylös, kun ahdistus alkoi puristamaan rintaa ja kyyneleet pyrkimään silmiini.

Tänä aikana olen kokenut pahaa oloa, mutta myös välähdyksiä siitä miten tahdon elää ja millaista on tuntea olonsa hyväksi. Alkuvuodesta myönsin itselleni kovan kipuilun jälkeen, että kärsin syömishäiriöstä ja että olen sairas. Kamppailin sitä ajatusta vastaan todella pitkään, koska häpesin sitä niin käsittämättömän paljon, että olen mieleltäni sairas. Se, että kärsin kaamosmasennuksesta, oli myös vaikea asia kohdata ja myöntää itselleni, vaikka asia oli ollut vuosia ilmassa. Näin kesäaikaan kaamosmasennus on helpottanut ja olo on suhteellisen normaali, ei masenna läheskään niin paljoa kuin talvisaikaan. Mutta syömisestä en pääse puusta pitkään kesäaikaankaan, vaan se on jokapäiväistä pohdintaa.

Olen ollut nyt noin viikon verran kotona käymässä, enkä ole viikkoon (!) syönyt tai ostanut sokeriherkkuja tai suolaisia herkkuja. Juhannuksena söin sipsiä samalla kun juotiin alkoholia. Kaikista oudointa on se, ettei himoa herkkuihin ole ollut, vaikka vielä samana päivänä lähtiessäni Joensuusta, söin aamulla irtokarkkeja. Olen käynyt tämän viikon aikana kolme kertaa kävelemässä parin kolmen neljän kilometrin lenkin, juoksemiseen en itselleni anna lupaa vielä pitkään aikaan. Aion olla vielä noin viikon maisemissa ja sitten palata Joensuuhun kouluhommiin. Kuitenkin paluu Joensuuhun hermostuttaa - siellä ollessa tuntuu syöminen olevan jostain syystä todella vaikeaa. En tiedä mistä tämä johtuu, onko se siitä, että kauppa on tien toisella puolella ja sinne on liian helppoa lähteä, vai siitä että kun on helpommin tylsää ja yksinäistä, purkaa sitä syömiseen? Herkuista on helpompi pysyä erossa, kun niitä ei ole eikä niitä näe - ja kun ei käy itse kaupassa. Olenkin miettinyt, että olisiko osa ongelmaa yksinäisyyden lisäksi se, että niiden ostaminen ja syöminen olisi pitkälti tapa, mikä on lauennut pahimman syömishäiriön ja ahmimiskierteen alettua Joensuuhun muutettuani. Mietin niinkin hullua ratkaisua kuin muuttoa kauemmas kaupasta, silloin houkutus tuskin olisi niin kova jatkaa tapaani.

Oli miten oli, aion jatkaa tätä niin kauan kuin sitä jatkuu, ja sitten katsoo mistä johtuu ja mitä tapahtuu, kun tilanne muuttuu. Muutokset perusarjessa tuntuvat horjuttavan hyvin helposti prosessia, jossa opettelen syömään normaalisti ja monipuolisesti. Kenttäkurssit touko-kesäkuun vaihteessa sekoittivat pakan, johon olin saanut jo vähän tolkkua pilateksella ja ruokien pyörittelyllä. Nyt sitä pakkaa kasailemaan, että se olisi tarpeeksi vahva syksyn ja kaamoksen saapuessa.

Terveisiä nuhanenältä

Ensimmäinen flunssa sitten viime kesän on nyt sitten napannut minutkin. Pari viikkoa on melkein jo flunssassa kulunut, viime viikolla oli kuumettakin, nyt enää tukkoisuutta, yskimistä ja räkää. Ah, että on ihanaa.

Näin kun on päässyt käymään, ovat jääneet monet asiat niin sanotusti puolitiehen. Aina kipeänä ollessa tekisi niin kovasti mieli treenata, mutta sitten terveenä ollessa se sohvan pohja tuntuukin aivan hirveän mukavalta, ainakin paljon mukavammalta kuin lihaksiensa rasittaminen. Klassista. :D
Kova treenihinku tosiaan on päällä, nyt kun kevät on alkanut nostamaan päätään myös Joensuussa (vau), kadut ovat kuivat ja hiekoitustakin jo lakaistu, kutsuisivat upouudet juoksukengätkin varpaita sisäänsä. Ajattelin kuitenkin himmata vielä ensi viikolle, ja sitten käydä tekemässä ensimmäisen lenkin tälle keväälle, vaikka vähän räkää olisikin liikkeellä nenäonteloissa.

Neljännen kuukauden alulta (ts. maaliskuun jälkeen) en ole ottanut kuvia. Mitat otin ja tulos oli aika plus miinus nolla, maha oli +1,5 cm, lantio +0,5 cm, ja vyötärö -0,5 cm. Vähän harmi, mutta maaliskuu ei todellakaan mennyt mitenkään erityisen Strömsössä, ahmin todella paljon ilman mitään kontrollia ja nautiskelin synttäreistä, tulipa opiskelijatapahtumissakin käytyä pariin otteeseen. Treenaaminen jäi jossain vaiheessa maaliskuun alkupuolta, vaikka vakaa aikomus oli aloittaa tauon jälkeen uudelleen. Olen huomannut vahvasti sen, että silloin kun ei treenaa, tulee helpommin syötyä mitä sattuu. Paljon asiaan tietysti vaikuttaa vahvistunut ajatus siitä, että kärsin syömishäiriöstä. Se on ollut todella vaikeaa myöntää itselleni ja oli todella pitkä prosessi hyväksyä ajatus, joten olen kamppaillut entistäkin enemmän ahmimisen hallitsemisen kanssa, jolloin se on lähtenyt välillä todella pahasti käsistä pitkäksi aikaa. Nyt tilanne on hieman tasaantunut, pari päivää olin jopa lähestulkoon syömättä herkkuja ilman pahempia himoja. Ruokarytmi on ollut suurin avain, joten sen kanssa teen työtä päivittäin.
Aion hakea vielä ammattiapua jossain vaiheessa, kun oma jaksaminen riittää siihen, että lähden vaatimaan apua ja lyömään nyrkkiä pöytään, että otetaan tosissaan syömishäiriön kanssa. Kirjoittajan paljastus: lihavallakin voi olla syömishäiriö! Kerran olen käynyt terveydenhoitajalla muissa asioissa, ja otin samalla puheeksi ravitsemusterapian ja syömisen ongelmat, mutta minut vähäteltiin niin huolella, ettei ole tehnyt mieli mennä sitä kokemaan uudelleen. Jossain vaiheessa sitten.

Tällaisia mietteitä tähän väliin, kyllä tämä tästä nimittäin. Uuteen nousuun kevättä kohti, heti kun nuhanenä katoaa ja olo on terveempi! Pian onkin vappu, ja siitä alkaa taas uusi projekti, josta tulen kirjoittamaan lähempänä. :)

Toinen kuukausi ja kympin tytön syndrooma

Kaksi kuukautta on hulahtanut sellaisella vauhdilla, etten oikeasti tajuakaan. Mitenkään kevyissä mielentiloissa ei ole tullut leijuttua koko aikaa, mutta silti se on kulunut ja kovasti. Kirjoitinkin lyhyesti aikaisemmin olosta, ettei elämäntapamuutos tunnu etenevän, ja haluan paneutua siihen nyt vähän enemmän.

Helmikuun alussa fiilis oli todella hyvä ja harmoninen - sitten se olo katosi tuhkatuuleen, ilman mitään syytä tai tapahtumaa. Törmäsin tunteeseen, että jumitan paikallani monien asioiden suhteen, niin laihtumisen kuin opiskeluasioidenkin suhteen. Ja kyllä - vaikka olen päättänyt kovasti lopettaa laihduttamisen ennen kuin aloittaakaan, silti se ajatus laihtumisesta nakuttaa taustalla jatkuvasti. Laihempana kun olisin automaattisesti parempi ihminen, vai?

Olen hirveän stressiherkkä ja samaan aikaan todella perfektionismiin taipuvainen, poden myös ns. kympin tytön syndroomaa. Kympin tytön syndrooma ilmenee niin, että on pakko olla hyvä, on oltava paras. Tehokkuus, aikaansaavuus ja asioiden sujuminen kuin vettä vain kuuluvat myös kuvaan. Arvata saattaa, ettei kukaan voi olla aina paras, tai olla tehokkain tai suoriutua yli-inhimillisen hyvin. Silti ääni takaraivossani sanoo, että näin olisi oltava, ja näin tulisi myös elämäntapamuutoksen sujua. Elämäntapamuutoksestakin tulee suorittamista ja kovia tavoitteita kympin tytön syndroomassa, ja kun ei tuloksia näy vaikka treenaa ja koittaa syödä paremmin muutamassa viikossa, epäonnistunut olo laskeutuu harteille kuin viitta konsanaan. Itsensä piiskaaminen ja itsekritiikki on varjostanut minua jo jonkin tovin viime aikoina. Olen ollut todella ahdistunut, kun en tunne pystyväni parhaimpaan suoritukseen, joka pitäisi tehdä. Suurin ahdistuksen lähde näin keväällä on auttamattomasti kesätöiden haku. Ennen kuin tein päätöksen, että todennäköisesti opiskelen seuraavan kesän enkä hae kesätöitä aktiivisesti, olin niin ahdistunut, että kolmisen viikkoa meni lähes päivittäin itkiessä ahdistusta töistä, rahasta ja tulevaisuudesta ja miten työtön kesä vaikuttaa työllistymiseen jatkossa. Sen asian suhteen kuitenkin sain jonkin asteisen rauhan, mutta muut asiat jatkuvasti pyörivät mielessäni ikävällä tavalla.

Purin sydäntäni kaverilleni mässyttelyviikon jälkeen, miten onkaan epäonnistunut olo, ja onko sillä mitään väliä mitä syö tai tekee kun mitään ei kuitenkaan tapahdu vaikka koittaa tehdä kaikkea. Se olo, ettei ole tehnyt tarpeeksi eikä oikein, ja kun ei onnistu, niin miksi sitten enää yrittää, on elämäntapamuutoksessa kaikista tuhoisin. Kun kympin tyttö nousee piiskaamaan minua näissä asioissa, on hanskojen tiskiin lyöminen käynyt kovinkin lähellä. Sen takia aina aikaisemminkin päätökseni terveellisemmästä elämästä ovat kariutuneet. Kuitenkin jollain ihmeellä nousin tästä ja otin seuraavana päivänä aamulla ajatuksen, että vaikka edellinen viikko oli huono, seuraavasta voi tehdä paremman. Ja parempi viikko onkin ollut, luojan kiitos.

Kaikenkaikkiaan helmikuu oli aika rankka ja ahdistuksen täyteinen - helmikuu onkin usein se vaa'ankieli niissä muutoksissa ollut ainakin itselleni. Kuitenkin nyt siitä on selvitty, ja en voi kuin huokaista syvään. Treenistäkin sain alkuviikosta hieman kiinni, nyt flunssan pelossa ja krapulan takia sitsien jälkeen en loppuviikosta ole treenannut. Ensi viikolla taas!

Ja mikä parasta, otin mitat hyvin skeptisenä, vaikka treenaamatta olin tosiaan yli yhdenkin viikon vain syöden, oli silti senttejä lähtenyt kustakin paikasta sentin. Vaaka on mennyt rikki (tai patteri loppunut), joten lukemaa en nyt tähän hätään tiedä, sitä katsotaan sitten kun puntarille taas pääsen tai vaaka saaadaan kuntoon. Toisaalta todella hyvä, että vaaka sanoi sopimuksen irti, niin ei tule sitä painoa kytättyä, vaikka olen uskotellut itselleni etten sitä katso. Paskan marjat!

Leikkasin muuten hiukset jossain mielenhäiriössä keittiösaksilla!

Ja loppuun mitat (kokovartalokuvaa ei ole tähän hätään kun en ole ottanut sitä?!):
Maha 103 cm / lantio 119 cm/ vyötärö 93 cm

paino: ?

Papukaijamerkki sille, joka jaksoi lukea syväanalyysini kympin tytön syndroomasta :D Ensi kerralla voitaisiin vilkaista tavoitteita maaliskuulle, kannattaa siis pysyä kuulolla! c:

Viikon kuvapäiväkirja

Ystäväni haastoi minut Facebookissa arkikuvahaasteeseen, ja sain haasteen suoritettua kunnialla loppuun, ihme kyllä. Ajattelin, että voisi olla ihan hauska jakaa kuvat tarinoineen myös tänne - mutta avata ehkä hieman laajemmin päivien sisältöä mitä facebookissa tein. Se ei tunnu paikalta, jossa kirjoittaa samankaltaisesti kuin blogiin.

MAANANTAI

Jumalaton pakkanen rantautui Joensuuhunkin maanantaina ja pilasi aamun tehokkaasti - paksunkin ihmisen ongelma on, miten pysyä lämpimänä pakkasella. (Se läski ei lämmitä vaikka niin kovasti väitetään.) Kävin yliopistolla päiväsellä, iltapäivällä kun pääsin kotiin havaitsin tekoripsieni saapuneen (eli kiinalaisten lepakonsiipien) ja ehdin testatakin niitä jo samana iltana.

TIISTAI

Olin suosiolla heikko ja skippasin kaiken yliopistolla ja jäin kotiin tekemään hommia pakkasen takia. Kuvasin videon lievien vaikeuksien siivittämänä, kamera ei oikein suostunut yhteistyöhön... Lueskelin kandia varten artikkelia ja vielä iltasella tein erittäin tuskaisen pilatestreenin. Siitä oli kaukana se niin sanottu hyvä fiilis. :D

KESKIVIIKKO

Kotipäivät tuppaavat käynnistymään vähän hitaanlaisesti, joten aamun treeni tuli suoritettua enemmänkin keskipäivällä, ja sen jälkeen sainkin suunnistaa jo kohti hallituksen kokousta. Paljon asiaa oli jälleen ja tehtävää lankesi minullekin. Illalla lähdettiin kämppiksen kanssa vielä haalaribileisiin piipahtamaan ja jalat kyllä kipeytyivät ja huolella! Oli vähän outoa olla selvinpäin baarissa (vaikka olen toki aikaisemminkin ollut) ja pitkästä aikaa, viimeksi viime vuonna tullut käytyä.

 TORSTAI

Torstaina oli viimeinenkin energian pisara poissa minusta, apea olo muuten vain ilman syytä ja en saanut tehtyä oikeastaan mitään mitä "piti". Kasvion kuitenkin sain haettua Suomalaisesta, koska kohta alkaa kasvienlajintunnistuskurssi. Sää oli onneksi nätti, vaikka olikin kylmää ja kurjaa. Jos jotakin inhoan, niin talvea. Inhoan sitä niin sydämeni pohjasta, että ei mitään rajaa. Jos voisin häipyä talveksi johonkin missä ei ole talvea, tekisin sen samantien. Muutenkin on ollut olo, että tahtoisin jo muuttaa Joensuusta pois, mutta siihen on näillä näkymin parisen vuotta vielä.

 PERJANTAI

Perjantaina kävin aamulla turhauttavassa eläinten lajidemossa (koska olen ollut siellä jo kaksi kertaa aikaisemmin :D) ja sen jälkeen ajatuksena oli tehdä kandia, mutta enpä tehnyt. Huijasin itseäni myös youtubehommien suhteen, vaikka kaivoin editointiohjelmat auki ja kaikkea. Jälleen päässä nakutti ajatus, että "pitäis" tehdä tätä ja tuota ja kolmatta asiaa, mutta päädyinkin tekemään kaikkea muuta mitä olin suunnitellut. Mm. katsomaan Twilightiä televisiosta.

LAUANTAI

Lauantaina pidin perinteisen siivouksen, kuten usein lauantaisin pidän, tuli pestyä vessakin tällä kertaa. Ruuaksi tein täytettyjä paprikoita - täytettä jäi todella paljon yli ja keittiöön kasa tiskiä vaikka olin paria tuntia aikaisemmin juuri siivonnut... :D Illalla olisi taas pitänyt tehdä kaikenlaista, mutta jäin fiilistelemään muutamia biisejä, mm. kuvassa näkyvää. Kuitenkin kun olisi pitänyt mennä nukkumaan, otin ja editoin viikolla kuvatun videon ja se venähtikin yhden maille yöhön asti.

SUNNUNTAI

Tuntuu, että joka päivää on vainonnut huono omatunto siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja ahdistun vain ajatuksesta. Aamulla tein kuitenkin treenin, vaikka oli taas niin väkisin vääntämistä ettei mitään rajaa. Herkuttelin jäätelöllä, jota viikolla tuli ostettua pakastimeen tarjouksesta ja viimeisetkin ajanrippeet viikosta ovat kuluneet youtubesta videoita katsellen. Tosin edioin tuossa yhden pätkän tulevaa videota varten, mutta kuitenkin.


Tällä hetkellä harmittaa jatkuva huono omatunto, joka kolkuttaa takaraivossa kaikesta mitä pitäisi saada tehtyä ja hoidettua. Niin kandi, kuin kesätöidenkin haku - ahdistaa vaan niin paljon, että lamaannun enkä saa tehtyä mitään. Sen takia huomasinkin missanneeni oman alan kesätyöpaikan haun, koska haku oli mennyt umpeen ennen kuin ehdin tarttua toimeen. Ahdistaa ja itkettää, vaikka ihan oma syy onkin. Oikeastaan se tekee asiasta vielä enemmän sellaisen, että se harmittaa.

Jatkuva "pitäisi"-ajatus vie selkeästi tosi paljon voimia, sillä kaiken järjen mukaan kukaan ei uuvahda yhden treenin jälkeen miten minulle kävi tänään, tai vaikkei treenaisikaan on koko ajan tosi väsynyt olo. En nuku edelleenkään heräilemättä yöllä, joten sekin voi vaikuttaa asiaan. En tiedä mistä löydän voimat selättämään ahdistusmörön, joka näihin kaikkiin asioihin liittyy - lisäksi tuntuu ettei elämänmuutos etene ja uhkaan lipsua entiseen. Jonkun huilin selkeästi tarvitsen, ja taidan sen ensi viikolla ottaa, sillä "vapaata" on koko viikko - eli olisi tehtävä kandia kokopäiväisesti vaikkei yliopistolla mitään olekaan. Ehkä yhden rentoutumispäivän saan sekaan mahtumaan.

Uusia haasteita | RUOKAVALIOPROJEKTI #2

Kuukausi sitten aloittelin ruokavalioprojektia, ja täytyy sanoa että aika kuhmuraista on ollut matka. Aloitin gluteenittomasti ja laktoosittomasti pari viikkoa, ensin lähinnä kokeillen ja toisen viikon ihan ok onnistuen. Sitten pidin gluteiiniviikkoa eli olen mättänyt makaronia ja leipää, eikä oireita ole oikeastaan ollut. Olen tullut päätelmään että laktoosi on ongelmieni syy ainakin runsaasti saatuna, sillä olen vähälaktoosisia tai laktoosittomia tuotteita ostanut, kuten maitoa ja juustoa. Niiden syömisestä ei ole oireita tullut.

Eri asia on tietty herkut ja muut mätöt, niistä tulee aina niin sanotusti tukkoinen ja turvonnut olo. Esimerkiksi kun on ahminut 30 sentin subin sudennälkään tulee pieeenehkö turvotus, voin kertoa. Tai kun on vetänyt Daim-suklaajuustokakun yhdessä illassa lähes kokonaan, laulaa vatsa hoosiannaa ja perä daavidin poikaa. Ei ole mennyt todellakaan ihan kuin strömsössä. :D

Onnekseni laktoosittomuus ei ole vaikeaa tavallisessa syömisessä - katson vain kaupassa minkä tuotteen rivistä valitsen. Suurin osa muutenkin maitotuotteista on saatavana laktoosittomina, kermat, juustot, jugurtit jne. Niitä kuitenkin kuluu sen verran, että olen iloinen että asia on ratkennut näin.

Seuraavaa projektin osasta olenkin alkanut jo hahmottamaan. Olen kirjannut parisen viikkoa syömisiäni ylös, ja olen havahtunut siihen, että syön aamupalaa ja lounaan, mutta päivällinen unohtuu tai sen sijasta syön pari palaa leipää ja koko illan on vähän nälkä. Joskus ja usein aikaisemmin on tullut päivällisen sijasta vedettyä kasakaupalla herkkuja. Eli pyrkimyksenä on lisätä ruokarytmiin päivällinen! Yleensä taitaa olla ihmisillä suurin ongelma se aamupala, mutta oma ongelmani löytyykin illasta. Sama juttu taas tänään ja muistin asian tätä kirjoittaessa, eli tähän on paneuduttava.

Haastan lisäksi itseäni nyt tämän ja ensi viikon olemaan syömättä ylimääräistä sokeria, vaikka se vaikeaa onkin. Ihan siitä syystä, että mulla ei ole vain rahaa käydä kaupassa tällä viikolla ennen tukien tulemista (joten en voi ostaa mitään, en herkkujakaan), joten samaa on helppo jatkaa ensikin viikolla. Olen utelias sen suhteen miten kroppa reagoi ja tuleeko oikeasti olo ettei herkkuja tee mieli jos sen pari viikkoa ilman sokeria viettää.

Ruokavalioprojektin seuraava osa onkin siis illallinen ja tarpeeksi syömistä päivän aikana. Illalliseksi olen ensi hätään keksinyt hyväksi vaihtoehdoksi munakkaan ja niitä on kyllä tullut syötyä todella paljon viime aikoina. Ruokaisamman siitä saa kun iskee mukaan kalkkunaleikettä! :D Illalla on ihan kiva syödä muutenkin jotain vähän vatsalle kevyempää, ja olen pariin kertaan tehnyt jonkin sortin smoothieta munakkaan kylkeen. On hyvvää!

Ensimmäinen kuukausi takana!

Vuoden ja samoin elämäntapamuutoksen ensimmäinen kuukausi on mennyt tosi nopeasti! Musta tuntuu tosi oudolta että on jo helmikuu, mutta se ei ole huono asia, koska kevät lähestyy. Vaikka sitä on vaikea uskoa kun ulkona pyryttää tällä hetkellä lunta... :D

Crosstrainer on ollut käytössä niin ihan kuntoilun puolesta kuin kuivaustelineenä... :D

Pikakatsaus menneen kuukauteen: Olin hieman alamaissa kuukauden alussa ja puolivälin tienoilla, koska sinkkuunnuin jälleen ja pari viikkoa menikin ihan siinä, että surin ja söin. Kuitenkin aloitin tekemään pilatesta aina muutaman kerran viikossa samoihin aikoihin, ja sitä olen jatkanut. Olen myös parin surkutteluviikon jälkeen saanut järkeistettyä syömistä ja herkkuja - ja etenkin herkkujen määrää. Olen myös viimeisen viikon ollut hyvillä mielin, sillä olen hoksannut etten tarvitse ketään muuta ihmistä tehdäkseni tämän ja onnistuakseni, vaikka yksin välillä raskasta onkin. Vahvempana siis jatkoa kohti!

Olen pitkästä aikaa ja ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen ja ilman ketään muuta ihmistä. Olen onnellinen jo siitä että olen onnellinen näin. Tuntuu etten ole edes kovin stressaantunut, vaikka mulla on kandille aikataulu, kevään isointa opiskelijatapahtumaakin on alettu jo järjestämään ja lisäksi pitäisi pitää pyörimässä youtube-kanava ja blogi. Lisäksi toki elämäntapojen opettelu - puuhaa riittää! Silti olo on rento ja hyvä - ehkä se on merkki että olen tehnyt jotain oikein pysähdyttäni kuuntelemaan itseäni ja oloani niiden pakenemisen sijasta. Hyvä fiilis pitää myös liikkeessä ja menossa eteenpäin vaikka sääkin on huono. Ehkä kaamosmasennuksen teräkin on pikkuhiljaa taittumassa?

Helmikuun aion omistaa syömisen opettelulle, kuten jo tammikuussa hommaa sain alulleen. Tarkemmin syömisestä ja siihen liittyvistä kommervenkeistä aion kirjoittaa seuraavassa ruokavalioprojektin postauksessa.

Liikunnan suhteen aion pitää saman tahdin, jonka olen saanut aluilleen. Muutama kerta viikossa pilatesta, ja lisäksi voisin yrittää käydä uimassa kerran viikkoon. Ajankohta vain pitää valita huolella jottei uimahallissa ole hirveää ruuhkaa. Haastan itseäni myös treenaamisen kannalta, sillä pidän eniten liikkumisesta valoisan aikaan eli käytännössä aamupäivällä, mutta aina se ei ole mahdollista, joten aion haastaa itseni treenaamaan myöhemmin päivällä tai illansuussa jos aamulla ei ole ehtinyt treeniä tekemään.

Uni on tärkeää, ja olenkin aloittanut melatoniinin syönnin unen saamisen helpoittamiseksi. Ensimmäisen viikon nukuin todella levottomasti, mutta nyt nukkuminen on vähän rauhoittunut enkä kovin paljoa heräile kesken unien. Katsotaan nyt miten jatkossa melatoniinin kanssa sujuu. Yrityksenä on mennä nukkumaan kahdeltatoista illalla, nyt olen päässyt jo sinne vajaaseen yhteen niin että valot on pois. Myös somen näpläämisen sängyssä haluan karsia pois, koska se ilmiselvästi pidentää sitä projektia että pääsen nukkumaan. Olen puhelimesta poistanutkin joitain some-sovelluksia, jottei niitä tule koko aikaa näplättyä.

Mitään mullistavia tuloksia tammikuulta ei ole, mutten niin toisaalta olettanutkaan eron ja yleisesti ihan vasta aloitetun opettelun takia. Viimeisestä joulukuuta on kuitenkin jotain pientä tapahtunut ja vilkaistaan niitä seuraavaksi:

93,8 kg (-1,7 kg, 31.1.)

yhteensä -7 cm (2.2.)

This far good, hyvillä mielin tulevaa kohti! Mulla on sellainen olo että kevät tulee hurahtamaan vauhdilla ohi, kun tekemistä seuraavaksi 10 viikoksi on elämäntapamuutoksen lisäksi kandi...! Deadline sille on pääsiäisen jälkeen joten tylsää ei tule olemaan. Ensi kertaan!

Aikuisten ystäväkirja

Olen todella ylpeä voidessani sanoa että kuulun JNS Blogien yhteisöön. Meille sitä on koonnut Sami-Petteri, joka blogissaan pisti pystyyn aikuisten ystäväkirjaa - mikä mainio ajatus! Tekin saatte tätä kautta yhden uuden palan itsestäni, sekä saatte tietää asioita, joita ei varmasti tulisi muuten blogissa mainittua. Muistan kaverikirja-aikaan pienempänä kun täyttelin itse omaa kaverikirjaani, ja siellä olikin sitten monta omaa kohtaa täytettynä eri hetkiltä. :D Nyt pääsin taas lapsuuden paheeseeni, eli täyttelemään juttuja koskien itseäni. Eikun hommiin!

Nimeni on Emilia

Jotkut tosin kutsuvat minua Empuksi, Emsuksi tai ihan vaan Emiliaksi

Olen syntynyt vuonna 1995, eli olen siis – 21, maaliskuussa 22! – vuotias.

Lapsuuskotini langallinen numero: jotain 02 56994994949 tyylillä :D

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona: taitoluistelija, balettitanssija tai kilparatsastaja

Mutta isona minusta tulikin: tällä hetkellä vahvasti näyttää siltä että musta tulee ympäristöviranomainen ja/tai poliitikko (se tosin vasta keski-iässä). Koulutus biologiksi tosin

Täydellinen puoliso: on täydellinen. Romanttinen, hauska, kuuma ja se oma tiimi ja tukipilari.

Itsehän olen täydellinen, mutta exieni mielestä saatan olla: upea? ärsyttävä? En ole paljoa kysellyt :D

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: tekisin kaikki asiat, jotka illalla tulevat mieleen ja joita en ikinä aamulla saa aikaiseksi tehdä. (t. Iltavirkku)

Harrastan nyt: youtubea, bloggaamista, haaveilua kesän lenkkikeleistä

Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä: Sannia tai jotain menevää EDM:ää

Noloin teeveeohjelma josta pidän: Beverly Hillsin täydelliset naiset

Bravuurini keittiössä: bataattisosekeitto (ihan helvetin hyvää)

Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun: on menkat ja/tai olen todella väsynyt sekä randomisti

Lapsuuteni lempilelu: ruskea Ikeasta ostettu Julia-nalle (edelleen tallessa!)

Lempilelu nykyään: älylaitteet

Salainen paheeni: omien videoiden katsominen, oman blogin lukeminen, oman my storyn katsominen, oman instagramfeedin selaaminen... you name it. Teen nii hyvää matskuu vissii :D

Eikun se ihan oikea salainen paheeni: likaiset seksipuheet eksälle

Viisaus, jonka olen tähän mennessä olen oppinut: "Asiat ovat juuri niin vaikeita kuin niistä tekee" - tällä ajatuksella olen saanut porskutettua menemään, mutta olen rehellisesti sen unohtanut moneen kertaan ja kävin sen oikein etsimässä edellisestä blogistani. Tällä viisaudella olen stressitasoja pitänyt aisoissa, ja aion sen ottaa uudelleen käyttöön tänä vuonna.

Tarina lihavasta tytöstä ja minäkuvasta

Youtube on mulle parasta terapiaa tällä hetkellä. Itseni hyväksyminen ja oma minäkuva ovat sellaisia asioita, jotka ovat vaikeita kohdata, etenkin hetkinä, kun olet syönyt taas herkkuöverit ja kaduttaa. Olen ollut todella pitkään uskossa, että en ole niin lihava mitä olen, mutta kuitenkin olen silti ajatellut olevani aina niin lihava mitä nyt olen. Todella ristiriitaista, eikö?

Mietin paljon miten on mahdollista omistaa näinkin ristiriitainen minäkuva. Toisina päivinä teen mitä haluan ja menen minne haluan, toisina päivinä mietin todella paljon sitä, miltä näytän muiden silmissä ja mitä muut ajattelevat. Peilissä näytän ihan nätiltä, mutta kuvat kertovat ihan jotain muuta. Videosta puhumattakaan. Videolla itsensä näkeminen on useimmille todella kummallista, ainakin sen perusteella mitä olen kokemuksia kuullut. Oma ääni kuulostaa oudolta, omat kasvot näyttävät erilaisilta, kun ei ole kyse peilistä tai selfiekamerasta, näät kaikki eleet ja sen pahimman vihollisen - oman kropan, täysin ulkopuolelta ja niistäkin suunnista, joita ei peilistä oikeasti näe. Näihin kaikkiin olen itse täysin tottunut, kuulen oman ääneni samana puhuessa että videoilla, ja olen oppinut erottamaan milloin avaan suuni puhuakseni kun editoin. Oma keho on kuitenkin asia, jota aina katson kriittisesti. Silti kummalla tavalla oman kehon kohtaaminen videolla ei ole tehnyt tai saanut aikaan itsessäni jyrkkiä reaktioita. Suurin syy siihen lienee se, että haluan olla aito ja oma itseni sensuroimatta kehoani videoilla. Uskon että katsojiakin kiinnostaa enemmän katsoa videoitani, kun niissä on muutakin kuin vain naamani ja niistäkin otoksista rajattuna pois pätkät, joissa kaksoisleukani näkyy. Ikävä fakta on vain se, että tällä hetkellä kaksoisleukani näkyy joka ikisessä pätkässä.

Tilanne, jossa en ole täysin tyytyväinen siihen mitä videolla näen ja jossa en kuitenkaan halua piilottaa itseäni juuri sen aitouden vuoksi, pakottaa minut kohtaamaan asian. Se pakottaa miettimään ja hyväksymään itseni juuri näin tällä hetkellä. Huomasin mielessäni kauhistelevani omaa mahaani viimeisimmällä my day -videolla. Tuoltako se oikeasti näyttää? Ihanko oikeasti, onko se minun mahani? No, eipä se kenenkään muunkaan maha ole, eikä kameran linssissä ole läskisuodatinta, joten näin se asia sitten on.

Itseni hyväksymisen lisäksi Youtube antaa itselleni motivaatiota. Kun kohtaan kehoni ja ulkonäköni ongelmia videon muodossa ja usein, pysyvät asiat mielessä ja herättävät samalla uusiakin oivalluksia. Tänään mahan kauhistelun jälkeen mietin, että kuitenkin on hyvä että video on olemassa, sillä kun elämäntapamuutokseni etenee, voin katsoa aikaa taaksepäin, siihen hetkeen kun olen ollut aloittamassa muutosta ja nähnyt miksi se on tarpeen. Voin tajuta uudelleen vääristyneen minäkuvani ongelmia - lihava tyttö, joka ei tajunnut olevansa lihava vaikka on aina niin luullut ja ajatellut itsestään. Yläasteaikoina olin satavarma että olen kauhea läski. Yhdessä koulun kuvistunneilla otetussa kuvassa näkyi pieni kuhmura kyljessä, joten kuva oli mielestäni kamala, ja toivoin että kukaan ei sitä ole huomannut. Kuvaa en halunnut julkaista missään, näkyihän siitä miten lihava olin. Mutta en ollut. Vääristynyt kuva itsestäni aiheutti tämän ajatuksen.

Haluan kohdata itseni vihdoin siinä tilanteessa, missä olen nyt. Luulematta itseäni lihavammaksi tai laihemmaksi mitä olen. Videot auttavat siinä todella paljon. Pelkään kuitenkin sitä, että kun elämäntapamuutos etenee, paino tippuu ja vaatekoko pienenee, olen jälleen tilanteessa, jossa kuvittelen itseni todella isoksi ja ällöttäväksi. Tilanteessa, jossa en kohtaa itseäni realistisesti. Haluan säilyttää tämän tekstin ja tehdä aiheesta videon, jotta muistaisin miksi on tärkeää kohdata itsensä sellaisena kuin on ja hyväksyä itsensä juuri nyt ja näin. Hyvä olo ja hyvinvointi lähtevät sisältä, sekä voima pitää itsestään huolta. Mikään ei siihen anna enempää motivaatiota, kuin se, että lopulta osaa rakastaa itseään ja haluaa muuttaa elämänsä niin, että olo itsensä kanssa on hyvä lopun elämäänsä.

Youtubessa minua voi seurata kanavalla denppu.

Neuvojat neuvomassa

En tiedä onko tämä kuinka yleinen ilmiö, jonka olen kohdannut, mutta parin viime päivän aikana olen siihen törmännyt muutamaan otteeseen. Ilmiön nimi on tarpeeton neuvonta.

Olin puheissa yhden tuttuni kanssa pari päivää sitten, ja puheeksi tuli alkava elämäntapamuutokseni. Kerroin miten vähitellen alan tekemään muutoksia ja miten havahduin asiaan kun vanhat vaatteet eivät enää sopineet, ja miten alkoi ilmaantumaan kremppaa kroppaani. Hän oli toki kannustava, mutta sanoi että ei kannata liian rajusti aloittaa laihduttamaan, kehotti lisäämään arkiliikuntaa ja syömään vähemmän ja olemaan napostelematta. Mitä nämä ovat? Juurikin niitä tarpeettomia neuvoja: olin juuri kertonut aloittavani hiljalleen, askel kerrallaan tätä matkaa pohdittuani kauan näitä asioita. Eli siis käytännössä olin jo antanut ilmi etten ala laihduttamaan rajusti ja niin edelleen.

Eilen puhuessani laktoosittomasta ja gluteiinittomasta kokeilustani, joka on alkanut melko muhkuraisesti, kaverini totesi, että kokeile ensin ilman laktoosia ja sitten vaihda gluteiinittomaan. Totesin vain että en, teen sen ensin ilman molempia niin selkenee kummasta oireet johtuvat. Tarpeeton kommentti? Kyllä.



Tarpeettoman neuvonnan ilmiön takia aloin miettimään yksinkertaisesti sitä, jos jättäisin puhumatta asiasta ympäriinsä, kun neuvoja eivät todellakaan tiedä asioita, joita olen pääkopassani ajatellut tai joita työstän paraikaa. He saattavat tarkoittaa hyvää, mutta tekevät oikeasti vain hallaa. Jatkossa aion sulkea korvani tarpeettomanta neuvonnalta ja kommenteilta - ellei neuvo satu olemaan äärettömän hyvä, kuten etene omaan tahtiisi, äläkä välitä neuvojista!

Onneksi itselleni tässä projektissa tärkein ihminen ei kommentoi tarpeettomia kommentteja tai neuvo turhia itsestäänselvyyksiä, muuten ärtyneisyyteni asian tiimoilta saattaisi läikkyä yli laidan. Äitini kanssa puolestaan käymme hyvin neutraalin turhautunutta keskustelua painosta ja lihavuudesta, mutta hänkään ei esitä turhia kommentteja, keskustelemme vain siitä mitä on tullut vastaan. Siitä olen iloinen, että tällaisiakin ihmisiä löytyy, jotka eivät ole koko ajan neuvomassa. Välillä tuntuu, että neuvovat ihmiset ovat enemmän kiinnostuneita neuvomaan kuin kuulemaan itse asiaa, jota heille kertoo!

Hyviä neuvoja otetaan aina vastaan - mutta vasta sitten kun niille on tarvetta! ;>

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/18428273/?claim=xz4zgyx9v2u">Follow my blog with Bloglovin</a>

Uusi vuosi, uusi ruokavalio? | RUOKAVALIOPROJEKTI #1

Vuotta on kulunut nyt noin kahdeksan päivää, ja voin sanoa olevani vihdoin oikeasti rentoutunut ja lomaillut. Alan olemaan täydellisen valmis tulevaan vuoteen ja pitämään tavoitteistani kiinni - olen puhunut täällä jo roskaruokalakosta, ja se pitää, mutta loput päivät tammikuusta ovat tipattomia sekä karkittomia - muutamat lasit valkoviiniä ruuan kanssa ja viimeiset karkit laivalta ovat olleet liiankin tuhoamisen arvoisia. Herkkuja en kiellä kuitenkaan kokonaan, vaan sallin itselleni esimerkiksi poppareita ja jäätelöä, jos mieli oikein tekee.

Suurin muutos ei kuitenkaan ole herkkujen olomuoto, vaan kaiken ruuan sisältö ylipäätään. Inhoan kaikkia trendivillityksiä ruokavalioissa, etenkin niitä, joita milloin missäkin blogeissa hehkutetaan. Nyt olen kuitenkin tullut umpikujaan ruokavalioni kanssa. Vatsani kanssa on ollut aina vähän oikkuja, olen turvoksissa ja maha kipeänä todella usein, lähes päivittäin. Olen miettinyt mikä mahtaa olla syynä näihin oireisiin, ja olen päätynyt lähteä tekemään kokeilua, joka kestää suunnilleen kaksi kuukautta. Mistä sitten on kyse?

Tekisi kyllä mieli pitsaa! Mutta kun en saa syödä niin en syö. :c

Olen päätynyt siihen, että jätän ruokavaliostani pois hiljalleen gluteiinin ja laktoosin, ollen lopulta pari viikkoa ilman kumpaakaan, ja sitten kokeilen vuorotellen kummasta oireet mahdollisesti johtuvat. Koska todennäköisintä on, että oireet ovat jomman kumman aineen aiheuttamia. Silloin kun syön pastaa ja makaronia, vatsa kipeytyy, kun syön suklaata tai jukurttia, tai muuta vastaavaa, vatsani kipeytyy silloinkin. Joskus ruisleipä teki samaa, ja teki vatsan todella kipeäksi.

Vaikka inhoan lukea postauksia niin blogeissa kuin muissa medioissakin miten joku elää niiin terveellisesti ja on siksi parempi ihminen kun noudattaa jotakin tiettyä ruokavaliota, aion jakaa kokemuksiani kokeiluni aikana. En ole kuitenkaan tästä muuksi muuttumassa, enkä voisikaan suuren inhoreaktioni takia. :D Ja se muuten terveellinen elämä, se on sitten jo oma tarinansa missä se piilottelee. Kuitenkin olen kiinnostunut siitä, miten tässä käy ja löydänkö ratkaisua oikuttelevaan vatsaan ilman lääkärireissuja.

Saa nähdä kuinka hyvin opin mitä voin syödä ja mitä en - täytyy pitää kaupassa silmät auki! Myös ruokia on kehiteltävä ottaen huomioon tulevat muutokset, joten tästä kaikesta tulen sitten kirjoittelemaan projektin aikana.