Helmikuun alussa fiilis oli todella hyvä ja harmoninen - sitten se olo katosi tuhkatuuleen, ilman mitään syytä tai tapahtumaa. Törmäsin tunteeseen, että jumitan paikallani monien asioiden suhteen, niin laihtumisen kuin opiskeluasioidenkin suhteen. Ja kyllä - vaikka olen päättänyt kovasti lopettaa laihduttamisen ennen kuin aloittaakaan, silti se ajatus laihtumisesta nakuttaa taustalla jatkuvasti. Laihempana kun olisin automaattisesti parempi ihminen, vai?
Olen hirveän stressiherkkä ja samaan aikaan todella perfektionismiin taipuvainen, poden myös ns. kympin tytön syndroomaa. Kympin tytön syndrooma ilmenee niin, että on pakko olla hyvä, on oltava paras. Tehokkuus, aikaansaavuus ja asioiden sujuminen kuin vettä vain kuuluvat myös kuvaan. Arvata saattaa, ettei kukaan voi olla aina paras, tai olla tehokkain tai suoriutua yli-inhimillisen hyvin. Silti ääni takaraivossani sanoo, että näin olisi oltava, ja näin tulisi myös elämäntapamuutoksen sujua. Elämäntapamuutoksestakin tulee suorittamista ja kovia tavoitteita kympin tytön syndroomassa, ja kun ei tuloksia näy vaikka treenaa ja koittaa syödä paremmin muutamassa viikossa, epäonnistunut olo laskeutuu harteille kuin viitta konsanaan. Itsensä piiskaaminen ja itsekritiikki on varjostanut minua jo jonkin tovin viime aikoina. Olen ollut todella ahdistunut, kun en tunne pystyväni parhaimpaan suoritukseen, joka pitäisi tehdä. Suurin ahdistuksen lähde näin keväällä on auttamattomasti kesätöiden haku. Ennen kuin tein päätöksen, että todennäköisesti opiskelen seuraavan kesän enkä hae kesätöitä aktiivisesti, olin niin ahdistunut, että kolmisen viikkoa meni lähes päivittäin itkiessä ahdistusta töistä, rahasta ja tulevaisuudesta ja miten työtön kesä vaikuttaa työllistymiseen jatkossa. Sen asian suhteen kuitenkin sain jonkin asteisen rauhan, mutta muut asiat jatkuvasti pyörivät mielessäni ikävällä tavalla.
Purin sydäntäni kaverilleni mässyttelyviikon jälkeen, miten onkaan epäonnistunut olo, ja onko sillä mitään väliä mitä syö tai tekee kun mitään ei kuitenkaan tapahdu vaikka koittaa tehdä kaikkea. Se olo, ettei ole tehnyt tarpeeksi eikä oikein, ja kun ei onnistu, niin miksi sitten enää yrittää, on elämäntapamuutoksessa kaikista tuhoisin. Kun kympin tyttö nousee piiskaamaan minua näissä asioissa, on hanskojen tiskiin lyöminen käynyt kovinkin lähellä. Sen takia aina aikaisemminkin päätökseni terveellisemmästä elämästä ovat kariutuneet. Kuitenkin jollain ihmeellä nousin tästä ja otin seuraavana päivänä aamulla ajatuksen, että vaikka edellinen viikko oli huono, seuraavasta voi tehdä paremman. Ja parempi viikko onkin ollut, luojan kiitos.
Kaikenkaikkiaan helmikuu oli aika rankka ja ahdistuksen täyteinen - helmikuu onkin usein se vaa'ankieli niissä muutoksissa ollut ainakin itselleni. Kuitenkin nyt siitä on selvitty, ja en voi kuin huokaista syvään. Treenistäkin sain alkuviikosta hieman kiinni, nyt flunssan pelossa ja krapulan takia sitsien jälkeen en loppuviikosta ole treenannut. Ensi viikolla taas!
Ja mikä parasta, otin mitat hyvin skeptisenä, vaikka treenaamatta olin tosiaan yli yhdenkin viikon vain syöden, oli silti senttejä lähtenyt kustakin paikasta sentin. Vaaka on mennyt rikki (tai patteri loppunut), joten lukemaa en nyt tähän hätään tiedä, sitä katsotaan sitten kun puntarille taas pääsen tai vaaka saaadaan kuntoon. Toisaalta todella hyvä, että vaaka sanoi sopimuksen irti, niin ei tule sitä painoa kytättyä, vaikka olen uskotellut itselleni etten sitä katso. Paskan marjat!
Leikkasin muuten hiukset jossain mielenhäiriössä keittiösaksilla!
Ja loppuun mitat (kokovartalokuvaa ei ole tähän hätään kun en ole ottanut sitä?!):
Maha 103 cm / lantio 119 cm/ vyötärö 93 cm
paino: ?
Papukaijamerkki sille, joka jaksoi lukea syväanalyysini kympin tytön syndroomasta :D Ensi kerralla voitaisiin vilkaista tavoitteita maaliskuulle, kannattaa siis pysyä kuulolla! c:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti