7 kohdan muistilista elämäntapamuuttujalle

Olen lueskellut ympäri nettiä laihduttamiseen liittyviä tekstejä ja keskusteluja, ja olen sieltä poiminut jopa ihan hyviäkin ajatuksia niiden lihavien lynkkaamista vaativien kommenttien seasta. Olen myös pohtinut paljon omassa päässäni asioita, sekä osaa ehkä ehtinyt vähän soveltamaankin. Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa muutamia pääaajatuksia, joita itselläni on herännyt matkan aikana.

Tässä siis seitsemän oivallusta liittyen elämäntavan muuttamiseen:

Oikein syömisen sanotaan olevan helppoa, mutta useimmiten se on helpommin sanottu kuin tehty. Inspiraatio ruokien suhteen on välillä aika nollassa, ja sen lisäksi välillä ei ole rahaa ostaa mitään muuta kuin makaronia ja jauhelihaa hernemaissipaprikalla. Tai sitten väsyttää niin paljon, että syö kaikista helpointa ja nopeinta asiaa mitä käsiinsä saa, kuten pitsaa. Ja kun ei ole jaksanut syödä kunnolla koko päivänä, vituttaa ja illalla vetäisee vitutukseen suklaata tai vastaavaa. Tai ihan jos muuten vaan vituttaa, eli aina talvella kellon ympäri, tekee mieli vaan syödä. Ei kannata siis syyllistyä, vaan toimia sen mukaan mihin voimavarat riittävät, häpeä ja syyllisyys vaan pahentavat tilannetta.

Liikkuminen ei ole nautinto, mutta välttämättömyys. Ainoat urheilulajit joista edes jossain määrin pidän, ovat kävely, pilates (Youtube on pelastus!), tanssiminen (kallista) ja ratsastaminen (vielä kalliimpaa, sekä hevosille pahasti allerginen kämppis hankaloittaa). Lenkkeilykin on tökkinyt parin vuoden sisällä pahasti - ensin penikkatauti, sen helpottaminen, sitten sen paheneminen niin, että kävelykin sattuu. Mainitaan vielä talviajan heikko motivaatio lähteä luistelemaan pimeään. Mutta vaikka liikkuminen sattuu, sattuu enemmän jos ei liiku, joten aika plus miinus nolla siihen asti, että tilanne kääntyy plussalle.

Jos treenin tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, kannattaa miettiä mitä muuta muka järkevämpää sen ajan tekisi. Jos sen ajan käyttäisi sohvalla makaamiseen ja sarjojen tuijottamiseen tai puhelimen selaamiseen, on varmaan ihan selvää kumpi on hyödyllisempää, ja kummasta tulee olo, että on saanut oikeasti jotain aikaan. Paljon aikaa saa nipistettyä vastaavasta vähän turhastakin oleilusta, vaikka on olevinaan tosi kiire koko ajan. Tietysti hetkinä, kun ei oikeasti jaksa, tekee paljon parempaa se, että tuijottaa vain telkkaria, mutta sekin on helppo keino välttää treenin tekemistä pidemmän päälle (huomattu on, terveisin youtube-videoita 2h treenivaatteissa viimeksi eilen).

Ulkopuolisten tarpeettomat neuvot pitää sulkea omien korvien ulkopuolelle, ja kestää oletus että olet ihan tyhmä ja tietämätön, koska olet edelleen paksu. Muiden kommentit vaikuttavat omaan oloon luvattoman helposti. Kun kuulen joltakulta kommentteja perseen leveydestä tai siitä millä tavalla pitäisi laihduttaa, päässäni käynnistyy heti vastareaktio ja sen lisäksi itseinho huutaa kuorossa solvauksia, ja sekös vain ruokkii pahaa oloa. Kommenttien alkuperäinen tarkoitus on ilmeisesti auttaa laihtumaan, mutta se kääntyy herkästi aivan päinvastaiseksi.

Päänsisäinen puhe vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen niiin monta kertaa saanut itseni kiinni kun vähättelen itseäni, ja vaikka olenkin aika pessimistinen, koitan olla silti armollinen itselleni, koska olen kuitenkin piilopositiivinen ihminen. Päänsisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota ja koittaa kääntää se positiviisemmaksi.

Osta niitä oikean kokoisia vaatteita. Vaikka laihtuisi ja vyötärönympärys kaventuisi, ne isommat vaatteet mahtuu edelleen päälle, ja vähän iso ei ole yhtä epämukava päällä kuin liian pieni! Tätä mietin pitkään ja kuljin liian pienissä vaatteissa, mutta kun tarpeeksi kauan niin tein, päätin ostaa paremmin istuvia vaatteita, koska eihän siinä ollut mitään järkeä tuntea itseään ihan nakinkuoreksi jatkuvasti, koska ne vaatteet ovat väärän kokoisia, en minä. Ja sitä paitsi, laukut eivät jää koskaan pieneksi.

Kaikki on kiinni valinnoista. Pienet valinnat joka päivä ohjaavat prosessia suuntaan taikka toiseen - yksi päivä valitsin lettujen syönnin sijaan iltakävelyn äidin kanssa, tuli huomattavasti parempi olo ja mieli. Vaikka tilanteet eivät ole aina vastaavia, koitan pyrkiä aina siihen, josta tulee pitemmällä aikavälillä parempi olo, vaikka se vaikeaa olisikin, ja vaikka joskus valitsisikin toisin.

Oman twistinsä tietysti tuo omalla kohdallani syömishäiriö, jonka takia ajatukset harvoin ovat näinkään selkeitä taikka yksinkertaistettuja. Tämä kuitenkin taipuu itsellenikin aika hyväksi muistilistaksi! Armollisuus on lähtökohta, mutta vähän pitää silti välillä puristaa itsestään, että kulkee kohti parempaa oloa.

Ratkaisu ruokavalioprojektin ensimmäiseen osaan | RUOKAVALIOPROJEKTI

Ruoka on sellainen asia, joka herättää tunteita ja intohimoja jokaisessa ihmisessä, ja varmaan kaikilla on jokin mielipide koskien ruokaa. Ruoka on hyvää tai pahaa, lista on loputon. Toinen syö toisella tapaa kuin toinen, ja helposti ne tilanteet aiheuttavat ristiriitoja.

Aloitin ruokavalioprojektia alkuvuodesta, ja kirjoitin silloin että inhoan trendivillityksiä sun muita mitä ruokaan liittyy. Olen edelleen samalla kannalla, ja etenkin viime aikoina pinnalla ollut kasvisruokapakotus on saanut sukseni menemään ristiin kasvisruuan suhteen. Mitä enemmän siitä jauhetaan ja sitä tuputetaan, sitä kauemmin kestää että jätän lihan pois ruokavaliostani, vaikka täysin tiedänkin lihan ilmastohaitat (ja mikä olisi ainoa syy itselleni vähentää lihankäyttöä, ping sivuaineena ympäristöpolitiikka...). Sivuhuomiona maidottomuuteen liittyen (josta seuraavaksi lisää): onneksi jo maidon käytön vähentäminen tai lopettaminen vaikuttaa positiivisesti ilmastoon, melkein yhtä paljon kuin lihan pois jättäminen (lähteenä joku kirja jonka luin kirjatenttiä varten). Ehkä en vielä hätäile siis sen lihan kanssa.

Inhosin ja inhoan edelleen erityisruokavaliopakotusta, kuten kasviruokaan liittyen kävikin ilmi (:D), mutta olen joutunut nöyrtymään suolistoni edessä. Ja sen ehdoilla on mentävä jatkossakin. Ruokavalioprojektin lopputulema tässä vaiheessa onkin se, että en syö pääsääntöisesti enää muita maitotuotteita kuin juustoa ja oivariinia leivän päällä. Jugurtit, kermat ynnä muut olen korvannut maidottomilla vaihtoehdoilla, olen luopunut myös jäätelöstä haikein mielin, vaikka ihan hyviä maidottomia vaihtoehtoja sieltäkin onneksi löytyy. Vatsaoireet ovat helpottaneet melkeinpä kokonaan, hyvin harvoin niitä enää tulee (paitsi Fazer Amican ruokien jälkeen?!). Elämä on aika mukavaa ilman jatkuvaa ripulia (hyi). Kerran erehdyin syömään Spice Icen ison pehmiksen kesällä, ja sitä kaduinkin sitten huolella istuessani vessassa puoli päivää...

Jännittävin asia mikä maidottomuuteen liittyy, on se, että suomessa ihan kaikessa (melkein) on maitoa. Mitä helvettiä? Miksi?! Kävimme elokuussa äitini kanssa Berliinissä ja vietimme siellä neljä päivää. Sinä aikana kun siellä ravintoloissa söimme, en tainnut ruokaa, jossa olisi maitoa, syödä kertaakaan. Maitokulttuuri on siellä ihan erilainen, eikä tapana ole sitä tunkea joka ruokaan ja juomaan. Nautin maidottomuudesta, vaikka rasvainen ja suolainen ruoka kerryttikin useamman kilon turvotuksen (hups) ja olo oli rantapallomainen kun pääsin kotiin. (Onneksi turvotus laski muutamassa päivässä :D)

No, mutta joka tapauksessa ratkaisu edelliseen pulmaan onneksi on nyt löytynyt. Seuraavaa pulmaa olenkin tässä jo ehtinyt pohtia, ja se on se, miten saisin syötyä tarpeeksi ja tasaisesti - eli ruokarytmi ja se määrä (taas aiheena). Selkänä ongelmana on siis se, että syön liian vähän (vaikkei uskoisi). Karkeasti arvioiden peruspäivänä vedän 1000-1500 kaloreilla, joskus varmaan vähän allekin tuon tuhannen (esim. kuten tänään). Laskin joskus jollain sivustolla suurpiirteistä peruskulutustani, ja se oli muistaakseni vähän päälle 2000 kcal tällä massalla. Syön siis puolet liian vähän siitä mitä periaatteessa pitäisi syödä päästäkseni nollatilanteeseen. Viisaita ajatuksia kaivataan miten syödä viidellä kympillä viikossa joka päivä tarpeeksi. Tässäpä sitä työnsarkaa ruokavalioprojektille! Tulen varmaankin avaamaan ruokapäiväkirjaa tänne niin saan vähän kuvaa miten tämä prosessi etenee, toki tässäkin saattaa mennä aika kauan ennen kuin mitään konkreettista muutosta syntyy.

Mitä tapahtunut kymmenessä kuukaudessa?

Syksy on saapunut taas. Tämä vuosi on tuntunut menneen äkkiä, ihan huomaamatta. Tämä vuosi on kuitenkin ollut todellinen käänteentekijä.

Vuoden alussa aloitin elämäntapamuutoksen, tai niin sitä kutsuin. Oikeasti aloitin paranemisen syömishäiriöstä.

En ole syömishäiriöstä puhunut tällä puolella kovinkaan paljoa, vaikka se on hallinnut elämääni viimeiset vuodet. En, vaikka se liittyy kaikkeen, mitä elämäntapoihinikin liittyy ja on enemmän ja suurempi asia, kuin elämäntapamuutos. Se on sairaus, joka veti minut pimeyteen ja pohjalle viime keväänä, kunnes tapahtui käänne parempaan. Sitä käännettä en silloin nähnyt. Nyt vasta kun aikaa on kulunut, näen asian. Päivä päivältä selkeämmin.

Valehtelin itselleni todella pitkään. Valehtelin muille, peitin asian todella taitavasti. Mitään ongelmaa ei muka ollut, vaikka siinä se oli jatkuvasti nenän edessä monen vuoden ajan. Kehittelin itselleni syitä, miksi syöminen on hankalaa: "Olen riippuvainen sokerista", "Ansaitsen tämän palkinnoksi", ja niin edelleen, kunnes syyt loppuivat. Sitten vain söin, ilman syytä. Söin pahaan olooni, söin koska vihasin itseäni, söin koska pakenin totuutta, söin koska en halunnut myöntää itselleni ongelmaa syömisen kanssa.

Maaliskuussa olin kaikista syvimmällä syömishäiriön syövereissä, mitä olen koskaan ollut. Alkuvuodesta olin alkanut tosissani pyörittelemään ajatusta siitä, että menisin hakemaan apua syömisen ongelmiin ravitsemusterapeutille. Kuitenkaan en halunnut myöntää itselleni että minulla olisi sairaus. Häpesin itseäni ja mahdollisuutta sairauteen. En halunnut olla sairas. En, vaikka olin ja olen. Taistelin sitä vastaan kevääseen asti, kunnes loputtomalta tuntuneen kipuilun jälkeen myönsin itselleni sen, että olen sairas. Kaikki ei olekaan vain omaa syytäni, kaikki ei johdukaan siitä, että olen paska ihminen enkä hallitse itseäni niinkuin kaikki normaalit ihmiset vaivatta hallitsevat. Ulkopuolelta tulleet viestit siitä, että minulla ei ole itsekuria, olen huono ja arvoton kun en pysty syömään "oikein", olivat äärimmäisen tuhoisia sen kannalta, kuinka pitkään taistelin totuutta vastaan. Jos joku olisi tullut sanomaan, että on ihan ok ja normaalia, että on vaikeuksia, olisi voinut parantuminen käynnistyä nopeammin.

Parantuminen, sairaalle sana kuin huumetta. Kun ajattelen sitä, että olen vihdon parantumassa, saa aikaan hekumallisen olon. Pikkuhiljaa tunnen palaavani omaksi itsekseni, jonka olen kadottanut vuosien mittaan. Olen kadottanut oman luonteeni sairaudelle ja hormoneille, joiden käytön lopetin kesäkuussa viiden vuoden jälkeen (puhun siis ehkäisytarkoituksessa käytetyistä hormoneista).

Rakastun päivä päivältä kehooni yhä enemmän. Arvostan sitä enemmän ja enemmän, huomaan mihin kaikkeen se pystyy. Meinasin räjähtää ilosta huomatessani, että hauikseni erottuu ihan vähän, mutta erottuu kuitenkin. Tunnen olevani jo aika pitkällä prosessissa, mutta pelkään tulevaa samalla. Pelkään että (diagnosoimaton) ahmimishäiriöni (tai muu vastaava) kääntyy päälaelleen anoreksiaksi. Kesällä nautin ajoittain siitä, että söin vähän ja oli nälkä. Se säikäytti. Syön edelleen liian vähän, opettelen tietoisesti kymmenettä kuukautta vain syömään. Hurja elämäntapamuutos?

Olen onneksi edistynyt kymmenessä kuukaudessa hurjia harppauksia verrattuna siihen, missä mielentilassa olin viime vuoden lopulla. Olen voimaantunut, olen luhistunut, olen itkenyt ja iloinnut. Konkreettisimpia muutoksia on se, että en enää ihan joka päivä syö sipsejä, suklaata, jäätelöä tai muuta. Enää en tunne pakottavaa tarvetta ahmia itseäni ihan täyteen joka ilta, vain silloin tällöin syöminen lähtee enää lapasesta. Ruokavalio on muuttunut lähes maidottomaksi ja vatsaongelmat, joita pyrin ruokavaliokokeiluilla alkuvuodesta muuttamaan, ovat kadonneet. Oireiden tullessa pystyn melko selkeästi paikallistamaan ne tiettyihin ruoka-aineisiin, kuten nimenomaan maitotuotteisiin. Nautin liikunnasta silloin tällöin, vaikken edelleenkään sitä rakasta. Täysin omaa lajia ei ole löytynyt, mutta pilates on vakiinnuttanut paikkaansa lihaskuntotreenin kannalta. En tunne oloani enää niin musertuneeksi ja masentuneeksi koko ajan, kuin ennen tunsin suurimman osan ajasta. Olen hyväksynyt ja muuttanut ajatusmaailmaani sen suhteen, että minä itse en ole väärän kokoinen vaatteisiini, vaan vaatteet ovat väärän kokoisia minulle. Suuri oivallus, jonka ansiosta olen ostanut oikean kokoisia vaatteita, vihdoinkin ja ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen. Kaikista suurin asia on kuitenkin se, että painoni nousu on pysähtynyt. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen en ole lihonnut nyt neljään kuukauteen. Totta kai paino vaihtelee jonkin verran turvotuksen ja kuukautiskierron mukaan, mutta haitari jolla paino liikkuu, on kilon parin sisällä. Senttejä on lähtenyt vyötäröltä kesän jälkeen muutamia, vaikka painossa ei olekaan muutoksia tapahtunut. Suurin muutos onkin tapahtunut pääni sisällä. Se tuntuu sanoinkuvailemattoman hyvältä.

Olen vihdoin oikealla tiellä.