Syksy on saapunut taas. Tämä vuosi on tuntunut menneen äkkiä, ihan huomaamatta. Tämä vuosi on kuitenkin ollut todellinen käänteentekijä.
Vuoden alussa aloitin elämäntapamuutoksen, tai niin sitä kutsuin. Oikeasti aloitin paranemisen syömishäiriöstä.
En ole syömishäiriöstä puhunut tällä puolella kovinkaan paljoa, vaikka se on hallinnut elämääni viimeiset vuodet. En, vaikka se liittyy kaikkeen, mitä elämäntapoihinikin liittyy ja on enemmän ja suurempi asia, kuin elämäntapamuutos. Se on sairaus, joka veti minut pimeyteen ja pohjalle viime keväänä, kunnes tapahtui käänne parempaan. Sitä käännettä en silloin nähnyt. Nyt vasta kun aikaa on kulunut, näen asian. Päivä päivältä selkeämmin.
Valehtelin itselleni todella pitkään. Valehtelin muille, peitin asian todella taitavasti. Mitään ongelmaa ei muka ollut, vaikka siinä se oli jatkuvasti nenän edessä monen vuoden ajan. Kehittelin itselleni syitä, miksi syöminen on hankalaa: "Olen riippuvainen sokerista", "Ansaitsen tämän palkinnoksi", ja niin edelleen, kunnes syyt loppuivat. Sitten vain söin, ilman syytä. Söin pahaan olooni, söin koska vihasin itseäni, söin koska pakenin totuutta, söin koska en halunnut myöntää itselleni ongelmaa syömisen kanssa.
Maaliskuussa olin kaikista syvimmällä syömishäiriön syövereissä, mitä olen koskaan ollut. Alkuvuodesta olin alkanut tosissani pyörittelemään ajatusta siitä, että menisin hakemaan apua syömisen ongelmiin ravitsemusterapeutille. Kuitenkaan en halunnut myöntää itselleni että minulla olisi sairaus. Häpesin itseäni ja mahdollisuutta sairauteen. En halunnut olla sairas. En, vaikka olin ja olen. Taistelin sitä vastaan kevääseen asti, kunnes loputtomalta tuntuneen kipuilun jälkeen myönsin itselleni sen, että olen sairas. Kaikki ei olekaan vain omaa syytäni, kaikki ei johdukaan siitä, että olen paska ihminen enkä hallitse itseäni niinkuin kaikki normaalit ihmiset vaivatta hallitsevat. Ulkopuolelta tulleet viestit siitä, että minulla ei ole itsekuria, olen huono ja arvoton kun en pysty syömään "oikein", olivat äärimmäisen tuhoisia sen kannalta, kuinka pitkään taistelin totuutta vastaan. Jos joku olisi tullut sanomaan, että on ihan ok ja normaalia, että on vaikeuksia, olisi voinut parantuminen käynnistyä nopeammin.
Parantuminen, sairaalle sana kuin huumetta. Kun ajattelen sitä, että olen vihdon parantumassa, saa aikaan hekumallisen olon. Pikkuhiljaa tunnen palaavani omaksi itsekseni, jonka olen kadottanut vuosien mittaan. Olen kadottanut oman luonteeni sairaudelle ja hormoneille, joiden käytön lopetin kesäkuussa viiden vuoden jälkeen (puhun siis ehkäisytarkoituksessa käytetyistä hormoneista).
Rakastun päivä päivältä kehooni yhä enemmän. Arvostan sitä enemmän ja enemmän, huomaan mihin kaikkeen se pystyy. Meinasin räjähtää ilosta huomatessani, että hauikseni erottuu ihan vähän, mutta erottuu kuitenkin. Tunnen olevani jo aika pitkällä prosessissa, mutta pelkään tulevaa samalla. Pelkään että (diagnosoimaton) ahmimishäiriöni (tai muu vastaava) kääntyy päälaelleen anoreksiaksi. Kesällä nautin ajoittain siitä, että söin vähän ja oli nälkä. Se säikäytti. Syön edelleen liian vähän, opettelen tietoisesti kymmenettä kuukautta vain syömään. Hurja elämäntapamuutos?
Olen onneksi edistynyt kymmenessä kuukaudessa hurjia harppauksia verrattuna siihen, missä mielentilassa olin viime vuoden lopulla. Olen voimaantunut, olen luhistunut, olen itkenyt ja iloinnut. Konkreettisimpia muutoksia on se, että en enää ihan joka päivä syö sipsejä, suklaata, jäätelöä tai muuta. Enää en tunne pakottavaa tarvetta ahmia itseäni ihan täyteen joka ilta, vain silloin tällöin syöminen lähtee enää lapasesta. Ruokavalio on muuttunut lähes maidottomaksi ja vatsaongelmat, joita pyrin ruokavaliokokeiluilla alkuvuodesta muuttamaan, ovat kadonneet. Oireiden tullessa pystyn melko selkeästi paikallistamaan ne tiettyihin ruoka-aineisiin, kuten nimenomaan maitotuotteisiin. Nautin liikunnasta silloin tällöin, vaikken edelleenkään sitä rakasta. Täysin omaa lajia ei ole löytynyt, mutta pilates on vakiinnuttanut paikkaansa lihaskuntotreenin kannalta. En tunne oloani enää niin musertuneeksi ja masentuneeksi koko ajan, kuin ennen tunsin suurimman osan ajasta. Olen hyväksynyt ja muuttanut ajatusmaailmaani sen suhteen, että minä itse en ole väärän kokoinen vaatteisiini, vaan vaatteet ovat väärän kokoisia minulle. Suuri oivallus, jonka ansiosta olen ostanut oikean kokoisia vaatteita, vihdoinkin ja ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen. Kaikista suurin asia on kuitenkin se, että painoni nousu on pysähtynyt. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen en ole lihonnut nyt neljään kuukauteen. Totta kai paino vaihtelee jonkin verran turvotuksen ja kuukautiskierron mukaan, mutta haitari jolla paino liikkuu, on kilon parin sisällä. Senttejä on lähtenyt vyötäröltä kesän jälkeen muutamia, vaikka painossa ei olekaan muutoksia tapahtunut. Suurin muutos onkin tapahtunut pääni sisällä. Se tuntuu sanoinkuvailemattoman hyvältä.
Olen vihdoin oikealla tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti