Tarpeeksi suuret unelmat

Tämän tekstin aloittaminen on jostain syystä hankalaa. Asia, jota olen odottanut, on etenemässä, mutta silti en meinaa löytää sanoja siitä kertomiseen.

Olen hakenut vaihto-opiskelemaan Kanadaan, Albertan yliopistoon Edmontoniin. Jos he valitsevat minut, lähden elokuun lopussa 8 kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. (Aion vaihtoajastani sekä siihen liittyvistä asioista tehdä videoita Youtube-kanavalleni, joten tästä blogista ei tule sen enempää vaihtoblogia kuin se on tähänkään mennessä ollut mitään muutakaan tiettyä.)

Vaihtokoordinaattorimme sanoi meille, että älkää lähtekö vaihtoon pakoon ongelmianne. Ne ongelmat seuraavat vain mukana ja voivat johtaa vaihdon keskeytymiseen. Tiedän, että minulla on paljon paljon keskeneräisiä asioita, eivätkä ne neljässä kuukaudessa ratkea. Olen kuitenkin pari viime vuotta haaveillut Kanadaan lähtemisestä, enkä aio tilaisuudesta luopua, jos se omissa käsissäni on. Vaikka blogin nimi leikkimielisesti onkin valittu, on siinä vinha perä. Kun täytin 23 tänä keväänä, on tullut entistä enemmän palo muuttaa jotain elämässäni, kenties osittain aloittaa alusta. On paljon asioita, joihin en ole tyytyväinen. On asioita, jotka ovat kesken. On asioita, joiden takia olen surullinen. Olen kuitenkin luonteeltani sitkeä ja ennen kaikkea taistelija. Olen selvinnyt paljosta, joten mikä olisikaan parempi keino kuin irtiotto, hoitamaan kahdenkympin kriisiäni. Loppuvuodesta vitsailin satunnaiselle tinder-mätsille, että lähden tekemään oman Eat, Pray, Love -matkani Pohjois-Amerikkaan. (Kyseinen elokuva on yksi lempielokuvistani)

Moni asia Kanadaan lähtemisessä jännittää, eikä vähiten käytännön järjestelyt ensin koti-Suomessa ennen lähtöä. Pohdin ääneen ystävälleni, että onkohan siellä kuntosalia ja saanko jatkettua uutta harrastustani siellä. Olen todennut omistavani niin vähän vaatteita, että ne mahtuisivat kaikki isoon matkalaukkuun. Olen pohtinut sitä, mitkä meikeistäni voin ottaa mukaan. Kaikista eniten kuitenkin mietityttää se, miten pärjään, vaikka tiedän kyllä selviäväni.

Minulta meni todella kauan sopeutua Joensuuhun muutettuani tänne. Aikaa kului ehkä lähemmäs kaksi vuotta, ennen kuin aloin viihtymään edes hieman. Kahdeksan kuukautta on lyhyt aika, ja eniten pelottaa se, meneekö suurin osa ajasta vain kulttuurishokissa kipuilemiseen, ja sitten onkin aika palata kotiin ja kokea uusi shokki, kun paluu arkeen koittaa. Omanlaistaan shokkihoitoa, huh?

Kirjoitin vuodenvaihteessa bullet journaliini "If your dreams don't scare you, they are not big enough". Tällä hetkellä olen kauhuissani siitä, saanko kaiken hoidettua ennen lähtöä. Joten kyllä, tällä kertaa unelmat taitavat olla tarpeeksi suuria.

Oma laji luo intohimon

Muistan kirjoittaneeni siitä, miten liikunta ei ole nautinto, mutta välttämättömyys. Niin. En muista nauttineeni liikunnasta koskaan niin paljon, että olisin mielelläni lähtenyt hikoilemaan ja rääkkäämään itseäni. Ainoat kerrat, kun tärisin innosta ja jännityksestä, olivat ne kerrat kun istuin autossa matkalla ratsastustunnille.

Lokakuun jälkeen on tapahtunut paljon. Kahdeksan kuukautta myöhemmin odotan viikottaisia treenejäni, odotan sitä, että pääsen hikoilemaan ja rääkkäämään itseäni. Muistan miten vihasin uutta lempilajiani, sanoin ja puhuin siitä, etten tajua miten ihmiset haluavat olla ahtaissa sisätiloissa, jotka haisevat ihan hieltä. Nyt minä olen yksi niistä, jotka kävelevät tangon luo, nostavat sen niskan taakse ja ottavat tiukan katseen eteenpäin kyykätessään alas ja ylös. Aloin käymään salilla. Se on ollut paras päätös aikoihin.

Eka salikuva (helmikuu)

Salilla käymisestä innostuin kaverini kautta. Hän lupasi lähteä näyttämään minulle, mitä siellä salilla kuuluu tehdä. Ja sen hän tekikin, veti minulle muutaman treenin ja teki treeniohjelman. Nyt neljä kuukautta myöhemmin, olen edistynyt hurjasti ja olen joutunut välillä pidättelemään itseäni, etten kävisi liian tiheällä tahdilla puntilla. En olisi koskaan uskonut, että hurahtaminen johonkin voi muuttaa ihmistä näinkin paljon. Olen löytänyt uuden intohimon. Se intohimo ohjaa käytöstäni, saa jättämään välistä baari-iltoja ja suosimaan miehiä, jotka tekevät samaa kuin itse teen. Välillä jäädessäni salin ainoaksi naiseksi miesten keskelle saatan vähän kiusaantua, etenkin kun nään jonkun tuijottavan kiusallisesti. Silti menen sinne takaisin, laitan luurit korville ja nostan painavampia painoja kuin edellisellä kerralla.

Muistan Vaakakapinan aikoihin keskustelut omasta lajista ja ilosta, jonka se voi tuottaa. Tuhahtelin, koska olin sitä mieltä, että muuta omaa lajia minulla ei ole eikä voikaan tulla kuin ratsastus ja tanssi. Tein kuitenkin uutena vuotena lupauksen siitä, että haastan luonnettani ja kohtaan myös epäluulojani nousten niiden yläpuolelle. Oma laji luo intohimon ja joskus se voi löytyä sattuman kautta sieltäkin, mistä katseen on jo kerran kääntänyt pois.