I'M ALIVE

Hellurei vaan! Mulla on vaihtoa kulunut jo puolen välin, enkä ole muistanut lainkaan kirjoittaa blogia. On tapahtunut NIIN paljon, että nyt ajattelin vihdoinkin alkaa päivittämään myös blogiin kaikkea mitä on sattunut ja tapahtunut. On ollut hauskaa ja ikävää samaan aikaan, mutta just nyt oon aika onnellinen. Odotan silti että pääsen kotiin huhtikuussa! :D

Jatkan paremmalla ajalla ja paremmilla kertomuksilla ensi kerralla, kunhan nyt jonkin elonmerkin tähänkin blogiin saadaan pitkästä aikaa!

Kaksi viikkoa lähtöön | KUULUMISIA

Päivän vajaa kaksi viikkoa lähtöön. Paniikki. Olen siis lähdössä Kanadaan vaihto-opiskelemaan, joten paljon on hoidettu asioita ja varmaan melkein yhtä paljon on vielä asioita hoitamatta. Olen ostanut sadan litran matkalaukun, ja todennut, ettei tilanne näytä hyvältä - kenties puoletkaan vaatteista ja tavaroista eivät mahdu mukaan, eli lisää karsintaa on luvassa. Eilen illalla istuin keittiössäni (eli keittiötasoni edessä) miettimässä mitkä kuusi paitaa kuudestatoista otan mukaan, päätyen lopulta seitsemään ja pahaan mieleen. Rehellisesti vaikeimpia päätöksiä ikinä karsia lempipaidoista pois ne, joita ei voi käyttää 8 kuukauteen.

Viikonloppuna on luvassa Weekend Festival, mutta en ole ehtinyt koko asiasta vielä edes innostua, kun aivokapasiteetti on täysillä käytössä kaikissa muissa asioissa. En ala listaamaan mitä kaikkea on tekemättä, mutta rehellisesti LIIKAA.

Treenistä on ollut taukoa oikeastaan koko kesä, kesäkuussa jaksoin vielä käydä ennen helteitä kerran tai pari viikossa, sitten lähdin Tampereelle käymään, tulin kipeäksi, olin kipeä useamman viikon, loukkasin olkapääni ja parantelin sitä, ja nyt tulin taas kipeäksi, kun kävin kerran yliopiston salilla. Todennäköisesti tällä kertaa johtuu homeisesta rakennuksesta tämä tauti, kun oireet alkoivat noin tunnin treenin aikana jo. Tällä hetkellä minusta ei ole lähtenyt ääntä kolmeen päivään, joten asioiden hoitaminen on ollut aika mahdotonta. Ei ole taaskaan Strömsö läsnä tekemisessäni.

Olen todennut, että kunhan pääsen Kanadaan (jos saan viisumin ajoissa....), aion ottaa niin hiton rennosti ainakin ekan kuukauden, en aio treenatakaan vaan palaan hiljalleen tavalliseen rytmiin syksyn mittaan, kun tuntuu että olen vähän palautunut tästä kesästä. Koko ajan stressitasot tapissa oleminen on verottanut todella paljon voimia. Nukahtelen randomisti koska olen niin väsynyt. Mutta ei auta, vielä viimeiset asiat, niin pääsen pois ja uusiin maisemiin. Ehkä sieltä kuulette minusta seuraavan kerran!

Aion jatkaa uskollisuuttani yksi postaus kuukaudessa -linjalleni ainakin vielä tämän postauksen verran. :D

Paskapuhetta kehopositiivisuudesta

Eräs nimeltämainitsematon Mungo-Anna kirjoitti mielipidepostauksen kehopositiivisuudesta, jonka jälkeen Iltalehden toimittaja tarttui syöttiin, kirjoitti oman juttunsa klassisella klikkiotsikolla varustettuna, mistä seurasi se, että tämä kyseinen bloggaaja pahoitti mielensä ja väitti Instagram storiesissa, että hänen sanojaan on vääristelty, vaikka kaikki on luettavissa hänen omasta tekstistään.

En tiedä onko tämä bloggaaja koskaan kuullut sitä, että kaikki mitä sanot ennen sanaa "mutta", on pelkkää paskapuhetta? Ensin hän ylistääkin kehopositiivisuuden sanomaa, mutta sitten tulee sana "MUTTA...". Hän on taidokkaasti naamioinut paheksuntansa mukahuolestuneeseen näkökulmaan. Hän käyttää laiskaa argumentaatiota ja argumentoi myös ristiin ollen ensin tuota mieltä ja sitten perustelee saman asian olevankin paha juttu. Esimerkkinä tästä silmiini osui tästä ajatus, että (tiivistettynä) on hyvä hyväksyä itsesi olit minkä kokoinen tahansa, MUTTA et silti saa tyytyä ja olla tyytyväinen, vaan sinun tulee silti treenata ja laihduttaa, koska se on ainoa keino olla terve ja tavoitteita on pakko olla, koska tyytyminen ja asioille tekemättömyys on pahasta. Terveydellisillä seikoilla perustelu ei luo erityistä sisältöä keskusteluun, vaan on pelkästään vaivattomin tapa osallistua aiheeseen, johon haluaa asiansa sanoa, vaikkei mitään uutta olekaan tarjottavana.

Terveys ei ole pelkästään fyysistä. Se on mielestäni asia, joka liian monta kertaa unohdetaan - ja näissä keskusteluissa joka kerta. Olen itse oppinut sen kantapään kautta, että henkinen terveys menee jopa fyysisenkin terveyden edelle tietyissä tilanteissa. Mitä teet täydellisellä fyysisellä keholla, jos mielesi voimavarat ovat niin loppu, ettet jaksaisi edes elää? Todella monta kertaa myös se lihavuus johtuu mielenterveyden ongelmista. Näin itselläni että monella muulla, joiden kanssa olen aiheesta puhunut. Ei se ole siis vain laiskuutta tai tyhmyyttä, jos ihminen on lihava. Henkiset voimavarat vaikuttavat niin paljon myös fyysiseen olemukseen - eikä se päde vain kehon kokoon, vaan myös koko olemukseen. Milloin loppuunpalanut, masentunut ja nuutunut ihminen voisikaan olla parhaimmillaan, kun energia kuluu vain olemassaoloon?

Kehopositiivisuus on aatteena mielestäni hyvä. Olen kuitenkin ihminen, joka ei koskaan halua ottaa kantaa tai identifioitua jonkun tietyn aatteen kannattajaksi - esimerkiksi en halua sanoa olevani feministi, vaikka raivoisasti vastustan seksismiä ja puolustan tasa-arvoa. Kehopositiivisuudelle on todennäköisesti käymässä valitettavasti sama asia kuin feminismin termille: näitä termejä julkisesti tunnustavat ihmiset leimataan helposti tietynlaisten stereotypioiden sisään. Tämänkaltainen kirjoittelu somessa ja muussa mediassa vahvistaa vastakkainasettelua: bloggaajan uhriutuessa sanojen vääristelystä ja siitä, että häntä kohti on hyökätty, syntyy vastakkainasettelu, jossa toinen puoli puolustaa bloggaajaa ja porisee keskenään kehopositiivisuuden uhkista, ja toinen puoli paheksuu ymmärtämättömyyttä mitä hoikalta valkoiselta naiselta voi olettaa ja samaan aikaan kiehuu, miten kehopositiivisuus ymmärretään aina tahallaan väärin. Kuka haluaa lusikkansa tällaiseen soppaan työntää? (Minä näköjään, kun aiheesta kirjoitan.)

Blogipostauksessa esitetty ajatus siitä, että treenattuja kehoja haukutaan, mutta ylipainoisia vain ylistetään, on täysin absurdi. Tai ajatus, että treenaamista pidettäisiin joissain piireissä huonona asiana - ja samaan hengenvetoon ihmetellään, miten "on jotenkin kummallista vartalopositiivisuuden keskellä törmätä jatkuvasti siihen ajatukseen, että joku treenaa, koska “ei ole onnellinen tai tyytyväinen itseensä ja voi huonosti”.". Niinpä, kumma juttu - jonka uskon itse johtuvan täysin siitä, millainen on oletus oikeanlaisesta elämäntavasta ja kehosta, jossa kelpaat muille, itsellesi ja yhteiskunnalle. Sitten kun tämä keho on saavutettu ja huomattu, että onnea ei voikaan saavuttaa tällä tavalla, koska on edelleen yhtä onneton, aletaan vasta etsimään todellisia keinoja, joilla omaa hyvinvointia voi parantaa, keskittyen ensin henkiseen terveyteen fyysisen puolen seuratessa mukana ennen pitkää. Sellaisen ihmisen, joka ei tätä kokemusta ole läpikäynyt, voi olla se vaikea ymmärtää. En itse ole kuitenkaan katkera vastaanvanlaisista kokemuksista, sillä kipeäkin tie opettaa paljon. Kukaan ei ole omaa treenaamisen aloittamistani tai sitä, että kehoni on muuttunut, kommentoinut negatiivisesti. Ei somessa, eikä kasvotusten. (Eikä kyllä positiivisestikaan.) Enemmän paskaa sain kuulla ylipainostani, jos jostain.

Ei se kehopositiivisuus turha aate ole, vaikka tietyn kritiikin ymmärränkin. Näitä aatteita helposti pystyy käyttämään oman mielipiteensä pönkittämisessä lyömäaseena, jos oman näkökulmansa perustaa vain johonkin tiettyyn tulokulmaan. Se, että kehopositiivisuus ihannoisi lihavuutta, on väärin. Se, että kehopositiivisuus ihannoisi laihuutta, on myös väärin. Kehopositiivisuus ei myöskään tarkoita, ettet saisi olla sairas, koska olet silti samanarvoinen kuin muut vaikka olisit sairas. Kehopositiivisuus ihannoi henkisesti kaunista ja henkisesti hyvinvoivaa ihmistä, jonka kauneus ja hehku sekä elämänilo tulevat sisältä päin - ihmisiä ja kehoja, joista yksikään ei ole huonompi kuin toinen ja jotka ovat keskenään tasa-arvoisia. Se on ajatus, jota minä tahdon kantaa sisälläni.

Puolitoista vuotta myöhemmin

Vuodenvaihteessa 2017 päätin, että alkavasta tammikuusta lähtien aloitan elämäntaparemontin ja pistän elämäni kuntoon. Ajattelin: "Saattaahan siinä mennä varmaan pari vuotta ennen kuin olen laihtunut tarpeeksi" ja laskeskelin paljonko kuukaudessa pitäisi laihtua. Halusin aloittaa uuden ja reippaan elämän, jossa treeni on ilo ja oikeanlainen ruokavalio ja siinä pysyminen käyvät kuin itsestään. Totta kai oletin, että muutamassa kuukaudessa olisi jo paketti kasassa, ja sen jälkeen olisin voinut vain nauttia tulosten synnystä. Olisinkohan voinut enää pahemmin metsään mennä?

Ei se elämäntapamuutos ihan niin helppoa ollut saada aikaan. Vasta nyt, kun katson aikaa taaksepäin, voin sanoa joitain asioita muuttuneen. Puolitoista vuotta on kuitenkin vielä lyhyt aika verrattain siihen, että haluan muuttaa koko elämäni parempaan suuntaan. Voi miten naiivi olinkaan, kun kuvittelin vuosikymmenen jatkuneiden ongelmien ratkeavan yhdessä keväässä.

Eräässä anonyymissä sovelluksessa henkilö kysyi, onko kesän alkaessa joku aloittanut elämäntapamuutosta ja miten sujuu, jos on. Vastasin, että aloitin vuoden 2017 alusta, mutta treenin makuun olen vasta päässyt tänä vuonna. Hän kysyikin sitten, miten olen saanut motivaation pidettyä yllä koko tämän ajan. Totuushan on se, että se motivaatio on monet kerrat karannut, mutta tullut takaisin uusien oppien kanssa. Olen monta kertaa luovuttanut, saanut itkupotkukiukuttelut, ollut kipeänä, ollut uupunut ja niin stressaantunut ja ahdistunut, että hengittäminenkin on vaikeaa. Olen puolentoista vuoden aikana käynyt sitä kuuluisaa elämäm kovaa koulua siinä suhteessa mitä pätee elämäntapoihin, ruokaan ja liikuntaan, ja on siitä jotain onneksi käteenkin jäänyt.

Tärkeimpiä oppeja:

• Mihinkään perustumaton riittämättömyyden tunne on pahasta. Vertailu pahempaa. 
• Hyvä ei tule kiirehtimällä, keholla kestää aikansa sopeutua muutoksiin. Mielellä vielä kauemmin. 
• Vaikeuksia tulee ja vielä enemmän niitä hetkiä, kun huomaa natisevansa merkityksettömistä asioista. Joskus tarvitsee oikean henkilön ravistelemaan pois myrkyllisistä ajatuksista oman kropan ja tekemisen suhteen.
• Oma kroppa ei mene pilalle, vaikka välillä joisikin kännit ja söisi karkkia yli oman tarpeen. Yksikään ruoka-aine ei yksinään aiheuta mitään peruuttamatonta kehossa.
• Tasapainon etsiminen elämään on paras tapa tavoitella hyvinvointia. Ihminen kehoineen tarvitsee säännöllisyyttä ja tiettyä rytmiä ja rutiinia jaksaakseen.
• Kroppa että mieli tarvitsevat lepoa, ja joskus rutiini on hyvä rikkoa, jotta voi kokonaisvaltaisesti rentoutua.
• Minulle eivät toimi lyhytaikaiset valmennukset ja haasteet, sillä ne sotivat hidastuumaista luonnettani vastaan ja aiheuttavat vain haitallisia ajatusmalleja.
• Ei ole olemassa repsahtamista ja ryhdistäytymistä, on olemassa vain elämää.

Oman jaksamisen rajoissa ei ole häpeä toimia - se on viisautta kuunnella itseään, ja tehdä vain sen verran, kun voimavaroja riittää. Tämän olen oppinut kantapään kautta omien voimavarojen loppuessa kesken kovan tavoitteen tavoittelussa. Nämä tavoitteet eivät ole olleet vain elämäntapoja koskevia, vaan myös esimerkiksi opiskelua sivuavia. On ollut joskus vaikeaa huomata, ettei perfektionismi ole ratkaisu, eikä aina voi olla hirvittävän hyvä kaikessa. Silti kannattaa yrittää, vaikkei lopputulos olisikaan viimeisen päälle hiottu suoritus.

Seuraavalle puolelletoista vuodelle haluan asettaa tavoitteksi:

• Jatkan treenaamista vain hyvän olon ja terveyden tavoittelemiseksi
• En arvioi muita ihmisiä arvostelevasti, ja keskityn näkemään ulkokuoren ohi kuten ennenkin
• Opettelen katsomaan itseäni peilistä jonkun muun ihmisen kanssa samaan aikaan häpeämättä kehoani
• Jatkan oman itseni, itsemääräämisoikeuteni ja oman tilani kunnioittamista. Kukaan ei saa kohdella huonosti millään tavalla ja vähätellä näin ihmisarvoani
• Saavutan treenissä tilanteen, jossa löydän treenaamiselle myös luovia variaatioita, jos kuntosalia ei ole saatavilla, enkä anna salin puuttumisen olla tekosyy treenaamatta jättämiselle
• Haastan itseäni ulos mukavuusalueeltani ja omaa luonnettani ja sen epäkohtia

Tässä muutamia asioita, jotka ensimmäisenä tulivat mieleeni. Tähän listaan voinkin palata 2019 loppupuolella, silloin toivottavasti olen Kanadassa! (Vahvistusta ei ole muuten vieläkään tullut. Jospa pikkuhiljaa.)

Oman elämäni Carrie

Ystäväni sanoi minulle: "Jos minä olen oman elämäni Ismo Laitela, niin sinä olet kyllä Carrie Bradshaw". Sinkkuelämää on yksi lempisarjoistani, mutta olen aina samaistunut eniten Samanthaan. Tai ainakin halunnut eniten samaistua häneen - villi, vapaa ja muista riippumaton lady boss. Sitten huomaankin haikalevani oman Mr. Bigini perään.

En ole ollut onnekas rakkaudessa, ja joskus en voi olla pohtimatta, kuinka paljon epäonnea voi yhdelle ihmiselle samassa asiassa sattua. Viimeisin vastoinkäyminen kävikin aivan vast'ikään ja sisälläni kumiseva tyhjyys on kuin ammottava aukko.

En tiedä mitä tekisin tällä hetkellä kaikella sillä turhautuneella energialla, jota sisälläni on. Sen lisäksi siis, että makaan sängyllä, josta on revitty lakat irti ja tuijotan kattoa kuunnellen omaa hengitystäni. Ulkona paistaa aurinko täydellä terällään, saaden mieleen sen, miten siristelin silmiäni edellispäivän aamuauringossa hyvästellessäni ihmisen, jota rakastan. Käännän sälekaihtimet kiinni.

Tyhjyys aiheuttaa pelottavan tyyneyden tunteen. En itke, en valita. En osaa tehdä mitään. Pohdin mielessäni asioita, jotka ovat positiivisia puolia tilanteessani. Saan potea ongelmiani rauhassa, kärsiä lääkkeiden sivuvaikutuksista ilman haittaa ihmissuhteeseen. En koe pahaa mieltä ja surua erilaisista tarpeista, joita meillä oli. Voin kuunnella vain omia tarpeitani ja toteuttaa niitä. Saan lähteä villinä ja vapaana toiselle mantereelle. Minulla on vapaus pitää kiinni omista unelmistani ilman kompromisseja. Aikaa on yllinkyllin omille jutuilleni. Voin löytää zenin uudelleen.

Mä en halua olla enää Carrie - Ellinooraa mukaillen. Tiedän, että se hetki tulee vielä, kun suru pyyhkäisee ylitseni hyökyaallon lailla. Sitä ennen ja sen aikana aion keskittyä itseeni. Nyt vain minä olen tärkein.

Tarpeeksi suuret unelmat

Tämän tekstin aloittaminen on jostain syystä hankalaa. Asia, jota olen odottanut, on etenemässä, mutta silti en meinaa löytää sanoja siitä kertomiseen.

Olen hakenut vaihto-opiskelemaan Kanadaan, Albertan yliopistoon Edmontoniin. Jos he valitsevat minut, lähden elokuun lopussa 8 kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. (Aion vaihtoajastani sekä siihen liittyvistä asioista tehdä videoita Youtube-kanavalleni, joten tästä blogista ei tule sen enempää vaihtoblogia kuin se on tähänkään mennessä ollut mitään muutakaan tiettyä.)

Vaihtokoordinaattorimme sanoi meille, että älkää lähtekö vaihtoon pakoon ongelmianne. Ne ongelmat seuraavat vain mukana ja voivat johtaa vaihdon keskeytymiseen. Tiedän, että minulla on paljon paljon keskeneräisiä asioita, eivätkä ne neljässä kuukaudessa ratkea. Olen kuitenkin pari viime vuotta haaveillut Kanadaan lähtemisestä, enkä aio tilaisuudesta luopua, jos se omissa käsissäni on. Vaikka blogin nimi leikkimielisesti onkin valittu, on siinä vinha perä. Kun täytin 23 tänä keväänä, on tullut entistä enemmän palo muuttaa jotain elämässäni, kenties osittain aloittaa alusta. On paljon asioita, joihin en ole tyytyväinen. On asioita, jotka ovat kesken. On asioita, joiden takia olen surullinen. Olen kuitenkin luonteeltani sitkeä ja ennen kaikkea taistelija. Olen selvinnyt paljosta, joten mikä olisikaan parempi keino kuin irtiotto, hoitamaan kahdenkympin kriisiäni. Loppuvuodesta vitsailin satunnaiselle tinder-mätsille, että lähden tekemään oman Eat, Pray, Love -matkani Pohjois-Amerikkaan. (Kyseinen elokuva on yksi lempielokuvistani)

Moni asia Kanadaan lähtemisessä jännittää, eikä vähiten käytännön järjestelyt ensin koti-Suomessa ennen lähtöä. Pohdin ääneen ystävälleni, että onkohan siellä kuntosalia ja saanko jatkettua uutta harrastustani siellä. Olen todennut omistavani niin vähän vaatteita, että ne mahtuisivat kaikki isoon matkalaukkuun. Olen pohtinut sitä, mitkä meikeistäni voin ottaa mukaan. Kaikista eniten kuitenkin mietityttää se, miten pärjään, vaikka tiedän kyllä selviäväni.

Minulta meni todella kauan sopeutua Joensuuhun muutettuani tänne. Aikaa kului ehkä lähemmäs kaksi vuotta, ennen kuin aloin viihtymään edes hieman. Kahdeksan kuukautta on lyhyt aika, ja eniten pelottaa se, meneekö suurin osa ajasta vain kulttuurishokissa kipuilemiseen, ja sitten onkin aika palata kotiin ja kokea uusi shokki, kun paluu arkeen koittaa. Omanlaistaan shokkihoitoa, huh?

Kirjoitin vuodenvaihteessa bullet journaliini "If your dreams don't scare you, they are not big enough". Tällä hetkellä olen kauhuissani siitä, saanko kaiken hoidettua ennen lähtöä. Joten kyllä, tällä kertaa unelmat taitavat olla tarpeeksi suuria.

Oma laji luo intohimon

Muistan kirjoittaneeni siitä, miten liikunta ei ole nautinto, mutta välttämättömyys. Niin. En muista nauttineeni liikunnasta koskaan niin paljon, että olisin mielelläni lähtenyt hikoilemaan ja rääkkäämään itseäni. Ainoat kerrat, kun tärisin innosta ja jännityksestä, olivat ne kerrat kun istuin autossa matkalla ratsastustunnille.

Lokakuun jälkeen on tapahtunut paljon. Kahdeksan kuukautta myöhemmin odotan viikottaisia treenejäni, odotan sitä, että pääsen hikoilemaan ja rääkkäämään itseäni. Muistan miten vihasin uutta lempilajiani, sanoin ja puhuin siitä, etten tajua miten ihmiset haluavat olla ahtaissa sisätiloissa, jotka haisevat ihan hieltä. Nyt minä olen yksi niistä, jotka kävelevät tangon luo, nostavat sen niskan taakse ja ottavat tiukan katseen eteenpäin kyykätessään alas ja ylös. Aloin käymään salilla. Se on ollut paras päätös aikoihin.

Eka salikuva (helmikuu)

Salilla käymisestä innostuin kaverini kautta. Hän lupasi lähteä näyttämään minulle, mitä siellä salilla kuuluu tehdä. Ja sen hän tekikin, veti minulle muutaman treenin ja teki treeniohjelman. Nyt neljä kuukautta myöhemmin, olen edistynyt hurjasti ja olen joutunut välillä pidättelemään itseäni, etten kävisi liian tiheällä tahdilla puntilla. En olisi koskaan uskonut, että hurahtaminen johonkin voi muuttaa ihmistä näinkin paljon. Olen löytänyt uuden intohimon. Se intohimo ohjaa käytöstäni, saa jättämään välistä baari-iltoja ja suosimaan miehiä, jotka tekevät samaa kuin itse teen. Välillä jäädessäni salin ainoaksi naiseksi miesten keskelle saatan vähän kiusaantua, etenkin kun nään jonkun tuijottavan kiusallisesti. Silti menen sinne takaisin, laitan luurit korville ja nostan painavampia painoja kuin edellisellä kerralla.

Muistan Vaakakapinan aikoihin keskustelut omasta lajista ja ilosta, jonka se voi tuottaa. Tuhahtelin, koska olin sitä mieltä, että muuta omaa lajia minulla ei ole eikä voikaan tulla kuin ratsastus ja tanssi. Tein kuitenkin uutena vuotena lupauksen siitä, että haastan luonnettani ja kohtaan myös epäluulojani nousten niiden yläpuolelle. Oma laji luo intohimon ja joskus se voi löytyä sattuman kautta sieltäkin, mistä katseen on jo kerran kääntänyt pois.