En ole ollut onnekas rakkaudessa, ja joskus en voi olla pohtimatta, kuinka paljon epäonnea voi yhdelle ihmiselle samassa asiassa sattua. Viimeisin vastoinkäyminen kävikin aivan vast'ikään ja sisälläni kumiseva tyhjyys on kuin ammottava aukko.
En tiedä mitä tekisin tällä hetkellä kaikella sillä turhautuneella energialla, jota sisälläni on. Sen lisäksi siis, että makaan sängyllä, josta on revitty lakat irti ja tuijotan kattoa kuunnellen omaa hengitystäni. Ulkona paistaa aurinko täydellä terällään, saaden mieleen sen, miten siristelin silmiäni edellispäivän aamuauringossa hyvästellessäni ihmisen, jota rakastan. Käännän sälekaihtimet kiinni.
Tyhjyys aiheuttaa pelottavan tyyneyden tunteen. En itke, en valita. En osaa tehdä mitään. Pohdin mielessäni asioita, jotka ovat positiivisia puolia tilanteessani. Saan potea ongelmiani rauhassa, kärsiä lääkkeiden sivuvaikutuksista ilman haittaa ihmissuhteeseen. En koe pahaa mieltä ja surua erilaisista tarpeista, joita meillä oli. Voin kuunnella vain omia tarpeitani ja toteuttaa niitä. Saan lähteä villinä ja vapaana toiselle mantereelle. Minulla on vapaus pitää kiinni omista unelmistani ilman kompromisseja. Aikaa on yllinkyllin omille jutuilleni. Voin löytää zenin uudelleen.
Mä en halua olla enää Carrie - Ellinooraa mukaillen. Tiedän, että se hetki tulee vielä, kun suru pyyhkäisee ylitseni hyökyaallon lailla. Sitä ennen ja sen aikana aion keskittyä itseeni. Nyt vain minä olen tärkein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti