Tarpeeksi suuret unelmat

Tämän tekstin aloittaminen on jostain syystä hankalaa. Asia, jota olen odottanut, on etenemässä, mutta silti en meinaa löytää sanoja siitä kertomiseen.

Olen hakenut vaihto-opiskelemaan Kanadaan, Albertan yliopistoon Edmontoniin. Jos he valitsevat minut, lähden elokuun lopussa 8 kuukaudeksi Pohjois-Amerikkaan. (Aion vaihtoajastani sekä siihen liittyvistä asioista tehdä videoita Youtube-kanavalleni, joten tästä blogista ei tule sen enempää vaihtoblogia kuin se on tähänkään mennessä ollut mitään muutakaan tiettyä.)

Vaihtokoordinaattorimme sanoi meille, että älkää lähtekö vaihtoon pakoon ongelmianne. Ne ongelmat seuraavat vain mukana ja voivat johtaa vaihdon keskeytymiseen. Tiedän, että minulla on paljon paljon keskeneräisiä asioita, eivätkä ne neljässä kuukaudessa ratkea. Olen kuitenkin pari viime vuotta haaveillut Kanadaan lähtemisestä, enkä aio tilaisuudesta luopua, jos se omissa käsissäni on. Vaikka blogin nimi leikkimielisesti onkin valittu, on siinä vinha perä. Kun täytin 23 tänä keväänä, on tullut entistä enemmän palo muuttaa jotain elämässäni, kenties osittain aloittaa alusta. On paljon asioita, joihin en ole tyytyväinen. On asioita, jotka ovat kesken. On asioita, joiden takia olen surullinen. Olen kuitenkin luonteeltani sitkeä ja ennen kaikkea taistelija. Olen selvinnyt paljosta, joten mikä olisikaan parempi keino kuin irtiotto, hoitamaan kahdenkympin kriisiäni. Loppuvuodesta vitsailin satunnaiselle tinder-mätsille, että lähden tekemään oman Eat, Pray, Love -matkani Pohjois-Amerikkaan. (Kyseinen elokuva on yksi lempielokuvistani)

Moni asia Kanadaan lähtemisessä jännittää, eikä vähiten käytännön järjestelyt ensin koti-Suomessa ennen lähtöä. Pohdin ääneen ystävälleni, että onkohan siellä kuntosalia ja saanko jatkettua uutta harrastustani siellä. Olen todennut omistavani niin vähän vaatteita, että ne mahtuisivat kaikki isoon matkalaukkuun. Olen pohtinut sitä, mitkä meikeistäni voin ottaa mukaan. Kaikista eniten kuitenkin mietityttää se, miten pärjään, vaikka tiedän kyllä selviäväni.

Minulta meni todella kauan sopeutua Joensuuhun muutettuani tänne. Aikaa kului ehkä lähemmäs kaksi vuotta, ennen kuin aloin viihtymään edes hieman. Kahdeksan kuukautta on lyhyt aika, ja eniten pelottaa se, meneekö suurin osa ajasta vain kulttuurishokissa kipuilemiseen, ja sitten onkin aika palata kotiin ja kokea uusi shokki, kun paluu arkeen koittaa. Omanlaistaan shokkihoitoa, huh?

Kirjoitin vuodenvaihteessa bullet journaliini "If your dreams don't scare you, they are not big enough". Tällä hetkellä olen kauhuissani siitä, saanko kaiken hoidettua ennen lähtöä. Joten kyllä, tällä kertaa unelmat taitavat olla tarpeeksi suuria.